Hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen

Viikonloppuna tuli laulettua joululauluja melkein urakalla. Mutta onhan tämä urakka aina sen arvoista. Mikään ei ole sen hienompaa kuin nähdä miten ihmiset nauttivat laulamisesta ja tutuista joululauluista. Ja sainpa itsekin makeaa mahan täydeltä kun kuorolaiset ja muut lahjoivat kanttoria suklaalla melkein jokaisessa tilaisuudessa.

Palkitsevinta taisi kuitenkin olla lauantaipäivän kierros palvelutalolla reilun kymmenen nuoren kanssa. Kävimme laulamassa palvelutalon asukkaille joululauluja ja viemässä joulumieltä. Vaikka päivä oli pitkä ja osastoja paljon, oli päivän päättyessä kyllä joululaulun mukaan hyvä, lämmin ja hellä mieli.

Mietin vielä jälkeenpäin, miten hieno asia oli että niin moni nuori halusi lähteä mukaan. Mietin myös sitä kuinka nykyään vanhukset on "eristetty" muista niin, että voi olla lapsia ja nuoria jotka eivät oikein koskaan ole nähneet millaista on kun on vanha - kun keho (ja joskus ajatuksen juoksukin) on murenemassa. Veikkaan siis, että molemmat, niin vanhat kuin nuoretkin saivat paljon tuolta päivältä.

Välillä meinasin itsekin herkistyä laulujen aikana kun huomasin jonkun rouvan pyyhkivän silmänurkkaa, tai vanhan herran hymy kasvoillaan ja kyynel silmäkulmassa laulavan mukana "joulupuu on rakennettu". Naurua taas oli vaikea pidätellä kun eräs vanharouva (jolla oli kuulo heikentynyt huomattavasti) lauloi mukanamme "maa on niin kaunis"-virttä, ja lopulta innostui oikein esittämään liikkeillä ja eleillä  "no onkos tullut kesä"-laulua. Tietenkin samalla laulaen oikein sydämensä kyllyydestä kuinka "koukkuselkä suortuu". Laulut eivät aina osuneet kanssamme yksiin - pikemminkin päinvastoin - mutta laulamisen ilo oli pääasia!

Tuli siis hyvä mieli, mutta samalla jotenkin surullinen. On tietysti hienoa että vanhuksilla on paikka jossa on hyvä hoito, saa ruokaa ja huolenpitoa työntekijöiltä - mutta jotenkin myös säälittää. Varmasti monella on läheisiä ihmisiä jotka käyvät katsomassa, mutta luulen että monella ei ole. Erityisesti silloin tällaiset ulkopuolisten vierailut nousevat tärkeiksi.

Ja eikö palveluasumista voisi rakentaa jotenkin niin, että se ei eristäisi kaikkia vanhoja ihmisiä niistä nuoremmista täysin erilleen? Siinähän voi helposti käydä niin, että poissa silmistä ja poissa mielestä... toivottavasti ei kuitenkaan ihan niin.

Pidetään me huolta vanhemmistamme - he ovat syy siihen, että me ollaan täällä, ja että meillä on näin hyvä maa elää ja asustaa!

Joulukuu joutui

"Lumi on jo peittänyt kuka laaksosessa..."  - sen se teki, sopivasti näin joulukuuhun mennessä. Täytyy myöntää, että vaikka lumesta saikin varmasti moni (minun lisäkseni) viime talvena tarpeekseen, on taas mukava että se tuli. Maa on puhtaan valkoinen, eikä pimeys tunnu enää niin pimeältä.

Ja lisäksi voisi sanoa, että nyt on luontevampaa laulaa monia joululauluja, joissa hangen korkeudesta ja lumen valkeudesta puhutaan. Niitä saakin taas alkaa ihan urakalla laulaa! Se on se aika vuodesta kun kaikkialla halutaan virittäytyä joulun odotukseen ja tunnelmaan laulamalla kauneimpia joululauluja. Niiden virallisten kirkossa pidettävien lisäksi, me kanttoreiden kanssa kierrellään mm. oppilaitoksissa ja palvelutaloissa ihmisiä laulattamassa. Sekä tietysti monenmoisissa joulujuhlissa näitä lauluja lauletaan.

En tiedä onko kamalaa tunnustaa, mutta minä olen jo tämän lyhyen kanttoriurani aikana ehtinyt muutamaan joululauluun kyllästyä. Se on aika paljon, sillä lapsena kuuntelin joululauluja vielä helmikuussakin - ja niiden kuuntelu tietenkin aloitettiin heti kun sai vanhemmilta luvan. Vieläkin pideän kovasti monesta vanhasta joululaulusta, mutta on tosiaan muutama joiden tenho on minulta kadonnut soittokertojen myötä.

En ole varmastikaan ainoa, ja työtovereiden kanssa näistä jutusteltiinkin. Minua jotenkin viehätti ajatus jonka työtoverini heitti ilmoille - pitäis järjestää sellaset kauheimmat joululaulut -tilaisuus. Sinne voisi jokainen äänestää omat inhokkinsa tai ne viisut joihin on jo kyllästynyt. Nyt jälkeenpäin mietin, että tätä voisi jalostaa niin, että näistä kauheimmista tehtäisi uusia sovituksia ja ne laulettaisi vähän erilaisin säestyksin kuin on totuttu. Mistäpä sitä tietää, vaikka inhokki muuttuisi taas mieleiseksi?

Sitä en taida uskaltaa näin julkisesti sanoa, mikä on se om inhokkini näiden kauneimpien joululaulujen joukosta... se kun taitaa olla yleisesti melko rakastettu kappale. Ja kaunis se onkin, hienot sanat ja ihan kaunis sävelkin - mutta mistä sitten lie johtuu, minua puistattaa aina kun kuulen että "nyt lauletaan tämä!".

Lempijoululaulua en sitten ehkä osaakaan nimetä. Kaksi tulee mieleen: Adamin Oi Jouluyö, joka on saanut tipan linssiin jo lapsesta saakka, se on niin kaunis! Toinen on Taivas Sylissäni, joka myös saa helposti tipan linssiin jos pysähtyy oikein kuuntelemaan sanoja ja sanomaa. Ensimmäistä näistä harvoin Kauneimmat Joululaulut tilaisuuksissa kuulee, ellei sitten solistin esittämänä, jälkimmäinen on onneksi löytänyt tiensä näihin lauluvihkoihin jo muutamana vuonna, joten todennäköisyys päästä laulamaan sitä on suurempi.

Kannattaa mennä lähikirkkoonsa sunnuntaina 16.12. laulamaan kauneimpia joululauluja sekä samalla myös auttamaan niitä, joilla ei ole niin yltäkylläinen joulu kuin meillä suomalaisilla.

Ihana ilmiö ajassa

En tiedä mistä ja milloin tällainen ilmiö on saanut alkunsa, mutta suuri ylistys ajatuksen keksijälle! Kysehän on siis Flash Mobeista, jotka ovat rantautuneet tänne kotosuomeenkin.

Youtubesta näitä erilaisia flash mobeja voi katsella, ja niitä tosiaan riittää. Itseäni viehättää erityisesti musiikilliset flash mobit, mutta muoto voi olla millainen vain. Idea on siinä, että ne tapahtuvat hetkessä, ennalta arvaamattomasti (ohikulijan näkövinkkelistä) ja ovat ohi kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tässä yksi lemppareistani:

Tällä viikolla järjestettiin myös mm. Helsingissä 1. adventtiin liittyvä Hoosianna-flash mob. Sekin tottakai taltioitiin youtubeen.

Näisä inostuneena yritänkin järjestää vähän vastaavaa tempausta täällä Kotkassa. Kysellessäni mahdollisilta osallistujilta, on vastaanotto ollut riehakkaan innokas... katsotaan josko täälläkin jossain aivan ennalta-arvaamattomasti alkaisi laulu kaikua kauppakeskuksen käytävillä...

Kissamaista

Paljon tuo iloa elämään lemmikki. Niin monella tapaa se on kuin perheenjäsen jolla on aivan omanlaisensa persoonallisuus. Näinhän kaikki lemmikinomistajat ajattelevat?


Tässä taloudessa hääräilee menossa mukana vanha herra Topi. Se on eläinsuojeluyhdistyksen suojista haettu kisu, joka on jäänyt aikoinaan jostakin muuttokuormasta jälkeen ja pärjäillyt vuoden verran itsekseen rivitaloalueella.


Kissoja ei turhaan sanota itsepäisiksi oman tien kulkijoiksi. Topikaan ei tee juuri mitään sellaista, mitä sen odottaa tekevän. Sille ei kelpaa sille varta vasten tuunatut nukkumakorit tai lelut, vaan Topi löytää itselleen mieluisat paikat omin päin. Saunan lauteet ovat kestosuosikki ja täysinäinen (puhtaiden vaatteiden) pyykkikori toimii aina silloin, kun talonväki ei huomaa olla kieltämässä (tai on hölmöyksissään jättänyt tuon korin saataville).





Facebookissa kiersi kuvallinen ohje siitä, miten kissa otetaan kiinni. Ohjeet olivat: 1. Ota tyhjä laatikko esille; 2. Odota...   Kuvassa kuvasarja jossa yhteen laatikkoon menee kissa toisensa jälkeen kunnes se on vain yksi karvaturrikasa.

No tämä ei toimi meillä - kuten arvata saattaa.

Valona

Mitä tapahtuu kun n. 20 toisilleen ennestään enemmän tai vähemmän tuntematonta ihmistä saapuu Valona-koulutukseen, joka on suunnattu tuleville tai oleville vapaaehtoistyöntekijöille? Tässä hiukan kokemuksia ja havaintoja eräästä koulutusillasta.

Koulutuksen alkuun on vielä reilu puoli tuntia kun ensimmäinen osallistuja saapuu paikalle. Hän astelee varovasti kouluttajien luo ja kysyy hiljaa "Onkos täällä se luento tänään?". Me kouluttajat koetaan pieni hämmentynyt hetki, ja varmistetaan että "tarkoitatko Valona-koulutusta vapaaehtoistyöntekijöille?" Kyllä, juuri sitä hän tarkoitti, oli tulossa siis luentoa kuulemaan. Kun olimme vakuutelleet rouvalle, että ihan oikean paikan hän oli löytänyt, katsahdimme toisiimme miettien "tuleekohan ilta olemaan tälle rouvalle pettymys vai iloinen yllätys..." luentoa kun ei ollut luvassa lainkaan, enemmänkin kaikenlaista tekemistä porukalla - olihan aiheena vuorovaikutus ja kohtaaminen.

Kello hiipi hiljakseen kohti aloitusaikaa ja lisää väkeä alkoi kertyä paikalle. Mukavan odottava, positiivisesti varautunutta jännitystä sisältävä, tunnelma värisi ilmassa. Ihmiset kaivelivat kasseistaan muistiinpanovihkoja ja asettuivat istumaan, kuka takariviin, kuka penkkirivin reunaan lähelle ovea, ja olipa muutama uskalias istahtanut jopa kolmanteen penkkiriviin.

Tilaisuus alkoi esittelyillä ja pienellä alustuksella illan aiheeseen, ilmeet olivat keskittyneitä ja taidettiinpa joitakin muistiinpanojankin tehdä. Muutama ujo naurahduskin kuultiin alustajan kertoessa hauskaa sattumusta omasta elämästään liittyen ensivaikutelmiin.

Sitten alkoikin osuus, johon monikaan ei varmasti ollut varautunut. Oli noustava omalta turvalliselta paikalta seisomaan - tehtiin harjoituksia jossa liikuttiin tilassa, katsottiin toisia varovasti silmiin, kohdattiin, käteltiin, tervehdittiin, esittäydyttiin. Mietin etukäteen, että mitenhän aikuiset tällaisiin kohtaamisleikkeihin suhtautuvat. Iskeekö perinteinen suomalainen ujous ja jäykkyys esiin, vai osaavatko aikuisetkin heittäytyä kun käsketään tervehtiä jokaista vastaantulijaa kuin vanhaa tuttavaa? Yllätyin iloisesti. Tunnelma muuttui lähes riehakkaaksi hyvin nopeasti. Toisilleen vieraat ihmiset halailivat toisiaan näytellessään tilannetta, jossa kohdataan vanha ystävä pitkästä aikaa. Ilmassa oli paljon naurua ja hymyä, iloista puheensorinaa. Tästä olikin hyvä jatkaa! Tässä kohtaa muuten unohtuivat ne "luentomuistiinpanot" ja tietty jännittynyt keskittyneisyys - tilalle tuli rentous ja vähän erilainen innostus illan koulutuksen suhteen.

Väki jaettiin pienempii ryhmiin tulevia harjoituksia varten. Jako tapahtui niin, että esimerkiksi pariskunnat päätyivät eri ryhmiin ja kaikissa ryhmissä oli toisilleen ennestään tuntemattomia ihmisiä. Näissä ryhmissä sitten toimittiin. Ensin keskusteltiin vuorovaikutukseen liittyvistä aiheista, sitten oli vuorossa selitystehtävää (yksi selittää selkä muihin päin jotakin mielessään olevaa huoneen pohjapiirustusta ja muut yrittävät näiden ohjeiden mukaan piirtää paperille tuon huoneen... ilman lisäkysymyksiä), lopuksi vielä päästiin rakentamaan legoista erilaisia asioita ryhmänä - ensin keskustellen ja sitten hiljaisuudessa.

Vaikka itsellä olikin hymy herkässä koko illan ajan, ilostutti minua erityisesti hetki, jolloin legot pöytiin jaettiin. Taisipa yksi vanhempi herra unohtaa hakea kahvihetkessä kahvinsakin, kun innostui niin rakentelemaan. Miksi ajatellaan, että legot kuuluvat vain lapsuuteen? Selkeästi myös aikuiset rakastavat niitä!

Kaikilla näillä leikeillä ja harjoitteilla oli opetuksellinen merkitys, joka harjoitteen jälkeen käytiin läpi - paljon oli yhteistäkin kesustelua. Kun pyysimme illan loputtua palautetta, oli useampikin kirjoittanut, että tällainen työskentely/opiskelu on mielekästä ja tehokasta. Toiminnallisuudesta siis pidettiin. Tuntui siltä, että ilta oli hedelmällinen monella tapaa.

Arvokkainta kuitenkin mielestäni tässä koulutusillassa oli se, että nämä kaikki toisilleen tuntemattomat ihmiset löysivät yhteyden erilaisten toiminnallisten tehtävien kautta. Tulipa illan aikana kommentti "me ei kukaan tässä pöydässä tunnettu toisiamme entuudestaan, mutta jotenkin on syntynyt lyhyessä ajassa jo sellainen luottamus tässä jutellessa, mikä on tosi hienoa...".

Illan tarkoitus oli opettaa vuorovaikutuksesta ja kohtaamisesta - ja mitenkäs siitä parhaiten oppii kuin olemalla vuorovaikutuksessa ja kohtaamalla ihmisiä!

Kun tieto ei kulje

Kun jossain systeemissä on liian monta liikkuvaa osaa, resurssipulaa ja sen päälle kiirettä ja stressiä, niin jälki voi joskus olla todella pahaa. Silmiini sattui uutisointi vanhuksesta, jonka turvapuhelinhälytys oli "unohdettu". http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288500963011.html

Surullisinta varmaan on se, että tämä uutinen ei yllättänyt. Liian monta tarinaa olen saanut kuulla erilaisista sairaalareissuista ja yrityksistä saada apua. Tottakai on ymmärrettävää, että erehdyksiä ja kömmähdyksiä käy joskus jokaiselle. Jopa niille, jotka yrittävät meitä auttaa vakavienkin terveysongelmien kanssa. Mutta samalla herää myös ajatus, voitaisiko jotain tehdä sen hyväksi, että terveydenhuollon ammattilaisilla olisi parhaat edellytykset tehdä työnsä tarkasti ja hyvin.

Talous on kuralla ja kaikesta leikataan, säästetään ja nipistetään. Mutta olisiko kuitenkin jotain, mistä ei saisi leikata? Voisiko se terveys olla sellainen asia? Kun ajatellaan vähän pidemmälle, niin ne säästöt joita saadaan vähentämällä hoitajia tai pitämällä osa-aikaisia katoavat silloin, kun ihmiset eivät saa tarvitsemaansa hoitoa. Vain terve/työkykyinen ihminen pystyy työskentelemään ja olemaan tuottava yksikkö yhteiskunnassa.

Kyllähän sitä nuori ihminen vielä jotenkin jaksaa rampata terveyskeskuksen ja sairaalan väliä (heittopussina), ainoastaan päreet siinä kuluvat. Mutta että vanhuksetkin saavat saman kohtelun... en voi hyväksyä.

Kunnallisvaalit ovat edessä, osaisikohan sitä jotenkin vaikuttaa omalla äänellään?

Toinen toista auttaa.

Veikkaan, että jokainen ymmärtää sen, että elämä on helpompaa kun toinen auttaa toista. Yhdessä jaettu murhe on puolikas ja onni kaksinkertainen. Mikä toiselta puuttuu, se toiselta löytyy. Mitä yksi ei osaa, toinen pystyy. Yhdessä elo on helpompaa.

Hauskalla tavalla tämä käy esille myös luonnon toiminnassa. Kun syksyllä pukeudutaan värikkäisiin kuteisiin, ei joka puulla ja pensaalla systeemit kuitenkaan toimi värin suhteen samoin. Hädässä ystävä kuitenkin tunnetaan, ja niin myös tässä pukeutumiskriisissä. Mänty sai apua läheiseltä villiviiniltä, ja nyt ollaankin valmiita syksyn juhliin!

Mitä voisi lahjoittaa sille, 

joka omistaa jo kissankellon, 

vanamon, säteet kevätauringon, 

jolla on talvi ja syys 

– kävisikö ystävyys? 

 -Uppo Nalle (Elina Karjalainen)- 

Villiviini koristaa myös minun pihaani ja terassiani. Se on oikea väriläiskä, kaikkia keltaisen, punaisen ja vihreän sävyjä taitaa löytyä pihalta. Ja ihan vain villiviinin ansioista.


Ehkäpä nämä värit saavat minutkin osaltani hankkimaan väriä elämään, ja samalla tuomaan sitä myös läheisteni elämään. Ainakin syksyn värit piristävät mieltä ja antavat uutta intoa kaikenlaisiin menoihin ja puuhiin. Jospa sitä pian jaksaisi omenasatoakin käydä noukkimassa. Saisi syksyn makua mehun ja hillon muodossa talven pimeisiin päiviin - itselle ja ystäville!

Syksy!

Heräsin juuri siihen, että on syksy. Puut ovat vaihtaneet väriä ja pikkuhiljaa tiputtelevat lehtiään myös maata värittämään. On märkää ja kylmää, kesä alkaa tuntua kaukaiselta unelta. Koululaisia näkyy katukuvassa reput selässään. Monenlaista alkavaa toimintaa mainostetaan innolla - onhan syksy monella tapaa aina uusi alku.

Muistan kouluajoiltani sen, kun sai aloittaa uutta lukuvuotta. Uudet puhtaat (vaikkakin usein myös jo pariin kertaan käytetyt) koulukirjat, ja mikä parasta, uudet tyhjät vihot! Rakastin tyhjiä vihkoja - ne kutsuivat aloittamaan jotain uutta. Syksy oli myös päätösten aikaa - nyt pidän vihkoni siistinä ja nättinä!

Syksyn tunnelma on aina ollut mielestäni ihanan hämyinen. Pimenevät illat antavat hyvän syyn alkaa polttaa kynttilöitä. Ja mikä on parempaa, kuin käpertyä vilttiin ja lukea hyvää kirjaa sateen ropistessa kattoon?

Työelämässä syksy näkyy monella tapaa yhä tänäkin päivänä samalla tavoin kuin silloin lapsena koulun aloituksessa. Jännittää, hyvällä tavalla, mitä syksy tuo tullessaan. Tuleeko väkeä kuoroihin? Saadaanko koottua uutta bändiä? Kiinnostaako suunnittelemani toiminta, vai pidänkö tapahtumia tyhjille saleille. Miten onnistun tänä vuonna? Mukana on silti aina uuden aloittamisen into - ihan niinkuin silloin lapsena.

Syksy on parasta aikaa!

Miten on sinun mielestäsi? Mikä on parasta syksyssä? Tein tuohon blogini oikeaan laitaan pienen kyselyn. Kerro mitä sinä ajattelet syksystä - ja jos oikeaa vastausta ei vielä listasta löydy, niin kerro omasi tässä blogin kommenteissa! :)

Suomen tytölle.

Rintamamiestalon remontissa on löytynyt monenlaisia aarteita, erityisesti seinien sisältä ja lattialautojen alta. Vanhoja sanomalehtiä, erilaisia tiedotteita, löytyipä sieltä tyhjä olutpullokin. Sitä saa sukeltaa historiaan kun sukeltaa vanhan talon eritysmateriaaleihin.

Tuo remontoimamme talo on (muistaakseni) rakennettu vuonna 1949, ja sodan jäljet näkyvät ainakin eristysmateriaalina käytetyissä lehdissä ja pamfleteissa. Eräs lappunen oli osoitettu "Suomen tytölle". Tässäpä  ohjeita:

"Pidätkö kunnianasi, että olet tämän pohjoisen karun maan asukas, tämän uljaan kansan lapsi?
Annatko sinä oikean kuvan kansasi naisesta? Näin kysytään meillä nyt, kun Suomen nainen on asetettu kunniapaikalle vastaamaan kotirintaman asioista.

Oletko sinä kylliksi arka siitä, että olet suomalainen tyttö, arvokas, puhdasmielinen, sydämeltään luja ja hyvä, tyttö, joka ei juoksentele ulkona tuntemattomassa seurassa eikä tee itseään halveksituksi niiden silmissä, joiden suosiota etsii, tyttö, joka ei istu sameasilmäisten seurassa lasien ääressä, lasien, joiden sisältö "pistää kuin käärme", tyttö, joka osaa käyttäytyä ja erottaa kunnioituksen lähentelevästä imartelusta. Sinun kunniasi ja sinun maasi kunnia kuuluvat yhteen.

Kansasi mies haluaa katsoa sinuun sellaisena, jonka puolesta kannattaa taistella, kansasi nainen haluaa nähdä sinussa nyt uuteen kukoistukseen nousevan Suomen hengen vaalijan. Jumalan silmä valvoo jokaista askeltasi. Pyydä Häneltä halua olla todellinen suomalainen tyttö."

Mitään vuosilukua en lapusta löytänyt, mutta sota-aikana tällainen on varmasti postiluukuista kolahtanut. Jäin miettimään että miksi. Miksi on koettua tarve lähetää tytöille tällainen ohjeisto - vähän kuin varoitus? Onko pelätty, että kun miehet (kunnon miehet) ovat rintamalla, niin naiset joutuvat huonoille teille ja väärään seuraan? On huolehdittu, että naiset toimivat tehokkaasti kotirintamalla, ilman sameasilmäisiä miehiä kainalossaan, ja pitävät kodit pystyssä ja elämän rullaamassa. Vai onko tämä jonkun raittiusseuran pamfletti joka on nuorille naisille suunnattu? Aika jännä!

Vaihtoaskel-hyppy!

Kesäloma on jo lopuillaan, ja valitettavasti se kului enimmäkseen kaikenlaisia vaivoja parannellessa. Mutta onneksi jotain hauskaa ehti lomaan sisältyä. Kävimme nimittäin viime perjantaina lavatansseissa!

Olen lapsena ja nuorena viettänyt montakin iltaa tanssilavalla tai erilaisissa tansseissa. Muistelen, että silloinkin oli hauskaa päästä pyörähtelemään valssia isukin kanssa, tai pomppimaan humppaa perhetutun kanssa, tai kokeilemaan äidin kanssa, että miten se polkka menikään. Lisäksi oli aina mahtavaa katsella sitä, miten hienosti ihmiset osaavat tanssia monenlaisia eri tanssityylejä ja monella eri tavalla.

Paljonkaan ei ollut vuosien jälkeen muuttunut. Lavalla oli ehkä vähän vähemmän porukkaa, mutta sanoisin, että sitäkin taitavampaa. Mahtui sinne myös meitä nuoria-aikuisia, jotka haparoivin askelin kokeilivat "fuskua" - tai mikä se onkaan - se vaihtoaskelin menevä, joka käy jokaiseen musiikkiin? Ja näkyihän siellä paljon tuttua kylän väkeä, oli kiva jutustella Pyhtään lavan tansseista ja niiden kehityksestä tätini kanssa, joka näitä tansseja on siellä jo vuosikausia ollut mukana järjestämässä.

Väki vähenee, pidot paranee... ei taida päteä tähän. Lavatansseja on vähennetty vuosi vuodelta tuolla Pyhtään VPK:n lavalla. Ennen oli kymmenet kesässä, nyt on kuudet. Ilmeisesti tänä vuonna on päästy hivenen plussan puolelle, että ehkä ensi vuonnakin vielä tansseja järjestetään. Ensin kummastuin puhetta siitä, että on vähän väkeä. Sitten tajusin, ettei voi olla halpaa hommata ihan nimekkäitä tanssiorkestereita vajaalle 300 tanssijalle. Lavan kävijäennätys taitaa olla 1800 tanssijaa/kuuntelijaa yhdessä illassa.

Niin mukavaa oli lavatansseissa käydä, että toivoisin sen nousevan taas "muotiin". Kehotan kaikkia kokeilemaan, ja käymään joskus tansseissa. Se on mukavaa! (Kuulemma usein on erityisesti miehistä pulaa, kaverimme saikin tanssittaa tyttöjä melkein urakalla). Kunhan luopuu kaikenlaisesta turhasta jännittämisestä - ei tanssilattialle meno vaadi suurta taituruutta. Ei kukaan voi olla Åke Blumqvist syntyessään ;)

I'm an Alien - Amigurumi

Kesälomalla sairastellessa on ollut aikaa näprätä käsillä - mihinkään sen suurempaan ei oikein ole ollut mahdollisuuttakaan sen sairastamisen takia. Omaksi onnekseni Lontoon Olympialaiset sattuivat juuri sopivasti lomani ajalle, enkä olekaan ikinä seurannut olympialaisia näin ahkerasti!

Siinä telkkarin töllöttämisen sivussa pystyi siis myös näpräämään käsillään. Ajattelin pitkästä aikaa tarttua virkkuupuikkoon ja virkata taas yhden "ötökän". Amigurumit ovat siitä hauskoja, että ne tekee aika nopeasti. Niitä voi tehdä millaisia vain, eikä se ole kovinkaan vaikeaa. Itse olen turvautunut kirjan ohjeisiin, mutta ehkäpä tässä pian uskaltaudun kokeilemaan omaa luovuuttanikin.

Olympialaisia seuratessani heräsikin ajatus... pitäisikö tehdä olympialaisten maskotti? Eikös se ollut sellainen ulkoavaruuden vierailijan näköinen otus? Muistelin että se olisi ollut valko-vihreä (pieleen muistettu) jolla on yksi iso silmä (tämä sentään meni oikein). Niinpä aloin muuttaa hiukan alkuperäistä mallia jota olin jo virkkaamassa. Tein vähän enemmän kaulaa ja isomman pään. antenni jäi paikoilleen, sellaista ei tainnut olympiamaskotilla myöskään olla.

No ei siitä Olympialaisten ötökkää tullut, mutta alien kuitenkin ja olympialaisia katsellessa tehty! Ehkäpä olisi syytä hiukan jo harjoittaa pääkoppaa ja tehdä muistiharjoituksia...

Niin, se alkuperäinen mallihan näytti suurinpiirtein tällaiselta: 

Rautalangasta

Joskus asiat täytyy vääntää rautalangasta... tämä opittiin kesän ripareilla. Ja ehkäpä tänä kesänä tuli koettua konkreettisemmin mitä tuolla vanhalla sanonnalla tarkoitetaan. Se oppi piti kyllä vääntää oikein rautalangasta!

Sain ilon olla jälleen tänäkin vuonna kahdella rippileirillä ohjaajana.  Tämä on harvinaista herkkua kanttoripiireissä, tai näin olen ainakin ymmärtänyt. Toisessa näistä ripareista, oli opetus pienryhmissä. Leiriläiset oli siis jaettu kolmeen pienempään opetusryhmään, jolla kullakin oli omat kaksi ohjaajansa pitämässä oppitunteja. Muu toiminta tapahtui sitten yhdessä isossa ryhmässä. Pidän tästä tavasta järjestää leirejä. Oppitunteja on huomattavasti mukavampi ja helpompikin pitää pienelle 10-15 hengen ryhmälle kuin yli 30 nuoren lössille. Myös nuoret tuntuvat pitävän tästä tyylistä, jokaisella on mahdollisuus keskittyä, eikä omien mielipiteiden kertominenkaan jännitä niin paljoa.

Meillä myös jokainen opetusryhmä toimi omalla tavallaan, vain tuntien summittaiset aiheet oli yhdessä sovittu. Niinpä eräänä päivänä huomasin erään toisen opetusryhmän nuoren kaulassa upean ristin - kun kysyin siitä, nuori innoissaan kertoi että olivat saaneet sellaisen ihan itse työskentelyssä tehdä. Eipä kulunut kauaakaan, kun omat ryhmäläisenikin alkoivat kysellä "Tehdäänkö mekin tuollaiset?", "Miks meillä ei oo tuommosia?" "Saaadaaanko mekin tehdä, saadanhan!?".

Onneksi ohjaajatoverilla oli tarpeeksi rautalankaa mukana... seuraavassa työskentelyssä sitten mekin vääntelimme omat ristimme, samalla leirin aikaisempia oppeja muistellen. Oli suorastaan häkellyttävän opeaa kertailla nuorten kanssa kristinuskon perusteita rennosti jutustellen ja ristiä rautalangasta väännellen. Siinä sitä väännettiin tärkeintä asiaa rautalangasta - ja varmasti jäi mieleen! (näin haluan uskoa)

Ja sainpa oman ristini väännettyä minäkin. Ja jos nyt asiaa mietin, niin luulenpa että ohjaaja oppi jälleen kerran uutta siinä missä rippikoululaisetkin.

Suosittelen tätä helppoa askartelua kaikille. Siihen ei tarvita kuin rautalankaa ja vääntelyn intoa!

Vauhdin hurmaa

Sain viimeinkin hankittua itselleni uuden polkupyörän. Tästä on haaveiltu oikeastaan siitä lähtien, kun edellinen pyörä vaihtoi omistajaa - tosin ilman lupaa. Toivottavasti tuo ikilainaan otettu pyöräni on palvellut hyvin uutta "omistajaansa"...

Uusi pyöräni ainakin tuntuu palvelevan minua vallan mainiosti! En muistanutkaan kuinka hauskaa pyöräily oikeastaan onkaan, sen lisäksi että on kovin vaatimaton päästöjensä suhteen. Ja kun vaihteitakin löytyy riittävä määrä, eivät ylämäet tunnu kovin raskailta ja meno on sujuvaa ja kevyttä.

Olin alunperin miettinyt käytetyn pyörän ostoa, mutta lopulta päädyin kiertelemään polkypyöräliikkeitä uuden pyörän kiilto silmissä. Ajatuksena, että se kestää sitten varmasti vaikka koko loppu elämän, jos vain pidän siitä hyvää huolta. Onneksi oli alet, muutoin olisi hinta jäänyt liian suolaiseksi minun kukkarolleni - vaikka eihän siitä muutamista sadoista tule hintaa päivää kohden montaa euroa (kuten siippani huomautti) kun laskee pyörän käyttöiän. Ja kun vielä pitää tarkemmin varansa ja säilyttää pyörää vähän enemmän katseilta piilossa, eli takapihan terassilla, saattaa olla ettei sitä niin helposti varastetakaan...

Täytyy myöntää että polkupyörä helpottaa suuresti myös toista harrastustani, eli kätköilyä. Pyörällä pääsee kätevästi vähän kapeampiakin teitä. Ei tarvitse etsiä parkkipaikkoja, ja samalla saa sitä paljon kaivattua liikuntaa. Pidemmätkään geoilureissut eivät pelota, kun matkaan ottaa riittävästi juomaa ja eväitä. :) Toistaiseksi olen tosin pysytellyt kymmenen kilometrin säteellä.. ehkä sitten syksymmällä ilmojen viiletessä voisi reissata vähän pidemmällekin.

Tästä alkaa siis uusi liikunnallisempi ja vauhdikkaampi elämä! Pyörällä sotkien kohti uusia seikkailuja :D

Matkalainen

Matkustelu on mukavaa ja siitä saa aina jotain mukaansa. Kun aloitin geokätköily, opin että on olemassa kaikenlaisia matkalaisia, joiden polkuja voi seurata tai olla tekemässä.

Kätköpurkkeja kiertää etsijöiden lisäksi travel bugit (sekä geokolikotkin). Travel bugit, eli TB:t, ovat pieniä esineitä, jotka kulkevat kätköstä toiseen kätköilijöiden mukana. Jokaisessa TB:ssä on virallinen tuntolevy jossa seurantakoodi. Tb:n liikkeet kirjataan kätköilijöiden toimesta Geocaching.com sivustolla, jossa niitä voi seurata.

Tuollainen matkaan laitettu travel bugi saattaa käydä kauempana kuin itse olet koskaan käynyt. Kuuleman mukaan jokunen TB on päässyt käymään jopa Etelänapamantereella tutkijoiden mukana.

Itse laiton pienen virkkaamani hiiren tuntolevy mukanaan kiertämään kätköjä, ja täytyy myöntää että on varsin hauska seurata sen vaiheita. Geo-Mouse ei ole vielä ehtinyt olla matkassa kovin kauaa, mutta kilometrejä on kertynyt jo n. 6700. Itse laitoin hiirelle toiveeksi, ettei se lähtisi kokonaan maasta pois (tosin, kävi pienellä Espanjan lomalla). 

Valitettavasti näitä matkalaisia usein myös katoaa matkoillaan. Syynä voi olla tietämättömät aloittelijat, jotka eivät tiedä mistä on kyse. On toki myös ns. jästejä, jotka tekevät ilkivaltaa. Joskus voi käydä niinkin, että matkalainen ilmestyy pitkän tauon jälkeen taas jostain kiertämään kätköjä - ehkäpä oli unohtunut jonkun repun pohjalle. Toivon omalle geo-hiirelleni sen verran hyvää tuuria, ett pysyy "näköpiirissä" ja seurattavissa tuolla sivustolla. Aika näyttää miten käy!


Kamalasti tekisi jo mieli laittaa toinenkin matkalainen liikkelle... sormia syyhyttää ja silmä harhailee jatkuvasti Kiven alla-kauppaan... vaan ehkä se on ensin virkattava se ötökkäkin! 

Oman maan mansikka

Siellä ne jo punertaa mehukkaina ja maukkaan makeina - oman maan mansikat!

Jostain syystä ne omalta pihalta poimitut mansikat maistuvat aina paremmilta kuin torilta ostetut. Omien mansikoiden "merkistä" ei ole mitään tietoa, lienevätkö jotain maukasta lajiketta? Tai olisikohan se vain niin, että itse poimittu herkku vain maistuu paremmalta kuin vakallinen kaupasta ostettua?

Tämä pieni mansikkamaa tuli asunnon mukana. Siellä se odotteli pihalla ja yllätti iloisesti ensimmäisenä kesänä kun tänne muutin. Kun sitten koittaa muutto (toivottavasti joskus tämän vuoden puolella - tai ainakin ennen ensi kesää) nyt remontin alla olevaan rintamamiestaloon, täytynee perustaa ihan itse oma mansikkamaa. Tuossa tulevan talon pihamaassa kun ei vielä mansikkaa kasva. Maistuvatkohan ne sitten vielä tuplasti maukkaammilta?

Näitä kesäherkkuja ei tule myöskään ahmittua liikaa kerralla - ne kun kypsyvät vähän niinkuin yksitellen. Mutta riittääpä herkkuja sitten pidempään. Ehkäpä koko loppu kesäksi.

Mansikka päivässä pitää happamuuden loitolla!

Kestämätöntä!

Lueskelin Juhannusaattoaamun ratoksi työsähköpostiin pompsahtanutta ekotuen kuukausikirjettä - ei ehkä kaikkein hilpeintä luettavaa. Opin että omaamme maailman 12. suurimman ekologisen jalanjäljen ihmistä kohti, ja että tällä elämäntyylillä kulutamme (siis koko ihmiskunta) puolitoista kertaa sen, mitä maapallo pystyy tuottamaan. Kulutuksemme on ylittänyt maapallon kapasiteetin jo  70-luvulta asti. Kestämätöntä siis.

Vähän aikaa sitten uutisoitiin Rion ympäristökokouksesta. Jäin siihen ymmärrykseen, että jostain syystä tavoitteeksi olikin asetettu loppuasiakirja mahdollisimman nopeasti aikaiseksi - sisältö olikin sitten toissijaista. Kukaan ei ollut asiakirjaan tyytyväinen, eikä se sisällä mitään konkreettisia ohjeita, sääntöjä tai keinoja. Tuntuu kestämättömältä. Eikö luulisi, että kun meidän kulutustottumuksemme ylittävät maapallon sietokyvyn, olisi ehdottoman tärkeää saada kulutus kuriin? Siinä tarvittaisi selkeitä yhteisiä sääntöjä.

Vaikka erilaiset yritykset ja tuotantolaitokset ovatkin isossa roolissa siinä, miten kestävää meidän elämämme ja kulutuksemme on, voimme myös itse vaikuttaa. Se vaatii vain vähän viitsimistä. (Sitä, mikä ilmeisesti puuttui ympäristökokoukselta Brasiliassa?) Lopulta me ihan tavalliset ihmiset vaikutamme paljon myös siihen, miten meille myytäviä tuotteita tuotetaan. Älä osta kestämätöntä.

Olihan siinä kuukausikirjeessa jotain ihan valoisia ja hyviäkin asioita - ei vain pimeitä tulevaisuudenkuvia. Tässä poimintoja hyvistä vinkeistä ja ohjeista joita voi omassa arjessaan toteuttaa ja pyrkiä pois kestämättömyydestä.

Kuluta harkiten:

• Kuluta vähemmän, osta vain mitä tarvitset
• Vältä pakkauksia ja kertakäyttötuotteita, hylkää pienet annospakkaukset
• Suosi kotimaisia ja paikallisia tuotteita
• Valitse ympäristömerkki, suosi luomua ja Reilun kaupan tuotteita

Kuluta loppuun:

• Käytä kestäviä, korjattavia tai jätteenä hyödynnettäviä tuotteita
• Korjaa vanha ennen kuin vaihdat uuteen
• Huolla säännöllisesti vaatteet ja jalkineet, huonekalut, auto ja kodinkoneet
• Kysy sukulaisiltasi, kierrätyskeskuksesta, kirpputorilta tai lehden palstoilta käytettyä
• Sovi yhteiskäytöstä ja -hankinnoista, kun itse et jotakin jatkuvasti tarvitse

Lajittele ja kierrätä:

• Vie kierrätyskeskukseen, kirpputorille tai avustuslähetyksiin tavarat, joita et enää tarvitse
• Lajittele jätteistä lasi, metalli, keräyspaperi, kartonki, vaaralliset jätteet ja biojäte
• Vaihtele työkaverisi kanssa muutakin kuin ilojasi ja surujasi
• Jos mahdollista, kompostoikaa biojätteet

Älä nuukaile elämässä, säästä tavarassa!

Raparperipiirakka

Niin oli maistuva - mehukkaan maukas - raparperipiirakka, jonka viime viikolla tein, että on pakko laittaa ohjekin tänne nettimaailmaan (vähän itselleenkin ylös).

Ohjeen löysin jostain netin syövereistä. Ei siis ole oma lainkaan.
Valmistamiseen mennee n. puolitoista tuntia aikaa. Varsinkin jos raparperit löytyvät omalta pihalta, eikä tarvitse kauempaa niitä metsästää!

hiukan on epäselvä kuva - mutta siitäkin huolimatta oli maukas piiras!

Muruseos:
8 dl vehnäjauhoja
3 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
2 tl soodaa
2 tl vaniljasokeria
250 g voisulaa

Pohjataikina:
noin 2/3 muruseoksesta
2 dl piimää
1 kananmuna

Täyte:
1 l raparperipaloja
2 tölkkiä rahkaa (2 x 250 g)
2 dl sokeria
2 kananmunaa
3 tl vaniljasokeria

Pinnalle:
noin 1/3 muruseoksesta

Sekoita muruseoksen kuivat aineet ja lisää lopuksi voisula. Jaa seos kahteen eri kulhoon.
Käytä 2/3 muruseoksesta pohjataikinaan. Jätä kolmannes pinnalle ripoteltavaksi.

Lisää pohjataikinaan keskenään sekoitetut piimä ja kananmuna.
Levitä seos leivinpaperilla peitetylle uunipellille.
Ripottele pohjataikinan päälle noin litra raparperipaloja.

Sekoita rahka, sokeri, munat ja vaniljasokeri. Kaada seos piirakan päälle.
Ripottele lopuksi muruseosta pinnalle ja paista piirakkaa 175-asteisessa uunissa noin 45 minuuttia.

Mitä yhteistä on...?

...mitä yhteistä on kristityllä ja toisella kristityllä?

Pohdiskelin eilisen Helluntain kunniaksi seurakuntaa ja kirkkoa, sainkin siihen hyvää pontta siitä, että meidän kirkossa oli vieraileva saarnaaja Herättäjäyhdistyksen puolesta. Ja toki "kirkon syntymäpäivänä" on ajankohtaista pohtia kirkkoa ja sen muodostavia ihmisiä noin muutenkin!

Mietin erilaisia herätysliikkeitä, seurakunnan sisällä toimivia seurakuntia ja erilaisia kristillisiä liikkeitä ja järjestöjä. En ole itse koskaan mihinkään sellaiseen kuulunut, enkä ole kokenut tarvettakaan kuulua. Olen aina miettinyt sitä, että eikö riitä, että on yksi kirkko jonka me muodostamme ja jossa toimimme. Miksi eriytyä ja eritellä? "Nämä täällä painottavat tuota asiaa ja nuo toiset tuolla ihan jotain muuta asiaa... olemme erilaisia ja eri mieltä." Eikö voisi nähdä sitä, mikä meitä yhdistää? Se ei olekaan ihan mikään pieni asia :) "Me olemme kaikki Jumalan lapsia, ja uskomme Jeesukseen Kristukseen ja hänen sovitystyöhönsä." Piste. Ei yhtäkään "muttaa tai paitsia" perään.

Meillä opetetaan rippikoulussa, että olemme Jumalan kuvia. Kaikki. Sinä ja minä ja hän. Opetetaan, että olisi hyvä nähdä se Jumalan kuva ei vain itsessä, mutta myös kanssaihmisessä. Silti minusta joskus tuntuu, että me aikuiset olemme hirveän huonoja näkemään Jumalaa toisessa ihmisessä varsinkin silloin, kun olemme jostain asiasta eri mieltä. Minua järkytti kun kuulin, että tuttavani oli eristetty ja tavallaan potkittu ulos rukousyhteydestä (yhteiskristillisessä toiminnassa, jossa eri kristilliset seurakunnat ovat toimineet yhdessä järjestäen tapahtumia ja mm. rukoushetkiä jne) siksi, että hän on ollut mukana toteuttamassa paikallista Sateenkaarimessua. Koska tuttavani oli näin osoittanut hyväksyntänsä seksuaalivähemmistöjä kohtaan, ei hänen kanssaan eräs vapaiden suuntien edustaja voinut edes rukoilla tai olla samassa tilassa. Minusta tämä on kamalan surullista. Yhden painotuksen ja mielipide-eron annetaan vaikuttaa kristittyjen yhteyteen näin rankasti, ettei voida rukoilla yhdessä minkään asian puolesta.

Toisaalta on helppoa ja turvallista kokoontua ryhmässä, jossa tuntee olevansa kuin kotonaan. On helppoa olla yhdessä ihmisten kanssa, jotka ajattelevat suurinpiirtein samoin asioista, jotka koetaan tärkeäksi. Siihen kai erilaiset kristilliset yhdistykset ja järjestöt perustuvat? Osallistuin eilen seuroihin, jotka pidettiin Helluntain messussa vierailleen Herättäjäyhdistyksen saarnaajan toimesta. :) Tunsin oloni varsin kotoisaksi. Oli ajatuksia herätteleviä puheenvuoroja, ja laulua jonka koin vaikuttavaksi ja minulle mieleiseksi. Mietin, että ehkä nyt ymmärrän jotenkin paremmin sen, miksi on herätysliikkeitä ja miksi ihmiset haluavat niihin kuulua. Se on kotoista ja helppoa - turvallista.

Mutta taidan itse silti haluta kuulua vain sellaiseen suureen porukkaan kuin kristityt. On niin järjettömän suuri rikkaus se, että on erilaisia ihmisiä, jotka ajattelevat vähän eri tavoin ja eri näkökulmasta asioita. Joille Jumala näyttäytyy hiukan erilaisena ja jotka elävät uskoaan eri tavoin. Haluan kuulua sellaiseen moniväriseen porukkaan... ja haastaa itseäni ensin "sietämään" erilaisuutta, sitten hyväksymään sen, jonka jälkeen voidaankin siirtyä ymmärtämiseen.

Mitä siis opin eilen?

Ihmiset kaipaavat sitä tunnetta, että kuuluvat johonkin. Yhteenkuuluvuuden tunne syntyy helpoiten ihmisten kesken, jotka ajattelevat jotenkin samalla tavalla kuin itse. Erilaiset herätysliikkeet ja yhdistykset, seurakunnat ja kirkkokunnat ovat hyvä juttu - ellei siinä sitten käy niin, että luullaan että omistetaan koko totuus, ja että "me ollaan vaan meidän kaa, sillä te ootte väärässä" ja kadotetaan kristittyjen yhteys ja ykseys.

Vaaditaan keskinäistä kunnioitusta, ymmärrystä ja halua nähdä se, mikä meitä yhdistää.

Omaa chiliöljyä?

Nyt näyttäisi siltä, että noista reilu vuosi sitten istuttamistani chili-paprikoista tulee sen verran satoa, että sadosta voi jo jotain hyödykettä valmistaa. Laskeskelin saavani vähintäänkin sen kuusi palkoa saaliiksi. Siitä ei vielä suuria tehdä, mutta ehkäpä chiliöljyä kuitenkin!


Löysin seuraavanlaisen reseptin, joka laitetaan testiin heti kun sato on kypsää:

6 kokonaista mustapippuria
1tl sormisuolaa
1 laakerinlehti
tuoretta timjamia (muutama oksa)
3dl oliiviöljyä
6 chilipalkoa


Pieneen öljypulloon tiputellaan ainekset ja valutetaan oliiviöljy päälle. Tämän jälkeen öljyn annetaan maustua valolta suojassa pari viikkoa. Mausteöljyn pitäisi säilyä hyvin noin vuoden verran (tätä epäilen, eiköhän se tule käytettyä ennen sitä).

Aitoja mielikuvia

Olen viime vuosina pähkäillyt useampaakin otteeseen omaa suhdettani sosiaaliseen mediaan yksityishenkilönä sekä työroolissa. Monessa suhteessa sosiaalinen media on hauskaa ajanvietettä, tapa olla yhteydessä niin vapaa-ajallakin kuin myös työssä. Mutta miten rajata? Miten pitää huolta siitä, että pysyy aitona, mutta pitää mielessä mys sen, että edustaa aina myös työnantajaansa?

Millaisia arvoja tuon esille sosiaalisessa mediassa? Millaisia mielikuvia minusta ja toiminnastani ihmiset voivat saada lukiessaan vaikka facebook-päivityksiäni? Tuovatko ne esille jotain, mistä nuoret voivat jotain oppia - saada "aikuisen kristityn naisen" mallia - vai muuttuvatko hyvät vitsini minua huonommin tuntevien silmissä arveluttaviksi ja sopimattomiksi.

Mitä kauemmin olen ollut nettimaailmassa - keskustelupalstoilla, sosiaalisissa yhteisöissä, fb:ssa, twitterissä jne - sitä varovaisemmaksi olen tullut siinä, millaista sisältöä tuotan.

Päämäärä ei tosin ole myöskään se, että piilotan todellisen minäni ihmisiltä täysin. Olen silti Jenny - kanttori - tytär - sisko - seurakuntalainen - muusikko - ystävä - kaveri - kiinnostunut monenlaisista asioista jne.. Mutta ehkä idea onkin siinä, että toimin netissä samoin kuin tosielämässä. Minulla on monenlaisia rooleja riippuen siitä, millaisessa tilanteessa olen ja millaisten ryhmien sisällä toimin. Vanhassa tutussa kaveriporukassa on eri jutut kuin rippileiritilanteissa tai vanhustenpiireissä vieraillessa. Silti olen aina aito.

Facebook saattaa vaikeuttaa tätä "roolitusta" silloin, kun kaikki sisältö mitä tuotan on kaikkien mahdollisten ryhmien nähtävillä. Jokainen lukee asioita eritavalla ja aina sen kautta, millaisessa suhteessa hän on minuun ja persoonaani. Fb:n funktio kavereiden väliseen hauskanpitoon ja ajatustenvaihtoon ei toimikaan, jos kaikki on julkista - aivan kuin menisi torille huutelemaan jotain sisäpiirijuttuja (jotka voi ymmärtää aivan toisin, kuin miten ne on tarkoitettu). Silloin luon itsestäni ehkä tahtomattani väärää mielikuvaa niille, jotka tuntevat minut esimerkiksi vain työn kautta.

Oikeassa elämässä tiedän milloin olen julkinen henkilö ja milloin elän yksityiselämää, mutta täällä nettimaailmassa jako on vaikeampi ja sitä voi olla todella vaikea hahmottaa. Ehkäpä tähän joku viisaus löytyy - sellainen, joka palvelee kaikkia ilman, että omaa persoonaansa ja aitoa kohtaamista ei tarvitse kadottaa nettimaailmassakaan.

..varoittavia esimerkkejä ajattelemattomista päivityksistä voi käydä lueskelemassa feissarimokat.com sivustolla..

Äideistä parhain

Lapsuus se on, korvaamaton. 

Paljon mä sain, siks kiitän sua vain. 

Äidille vaan laulaa nyt saan, 

äideistä parhaimman sain.

Hän ymmärtää ja lohduttaa, 

laulun tään hän nyt saa. 

Kallein hän on, niin korvaamaton, 

parhain hän on äiti mun.

Lohdun hän loi, suojan hän soi. 

Hellyyttä koin, nyt kiittää sua voin. 

Rakkaudestaan voimaa mä saan, 

äideistä parhaimman sain.

Luotas jos tie kerran mun vie, 

suureks kun vartun unhoon jää et. 

Muistot nää mieleen jää, rakkautes tää. 

Äideistä parhain sä oot.

Hän ymmärtää ja lohduttaa, 

laulun tään hän nyt saa. 

Kallein hän on, niin korvaamaton... 
                                                                                               


                                                                                       ...parhain hän on äiti mun.

Hyvää äitienpäivää omalle äiskälle! :)

Tilkkutäkki

"On sängyn päälle levitetty tilkkutäkki suuri, nuo monenlaiset kauniit värit yhteen sopii juuri..."

Tässäpä laulu, jossa kuvataan iloisesti monikulttuurisuutta ja sitä, miten voimme olla erilaisina yhdessä. Viime viikonloppuna sain olla mukana edistämässä erilaisten tilkkujen yhdistämistä ja täytyy sanoa, että nautin siitä suuresti!

Olemme järjestämässä seurakunnassa reilun kuukauden päästä Maailmojen Messua. Messun musiikki toteutetaan vapaaehtoisvoimin ja niin, että mukana olisi niin maahanmuuttajia kuin ihan syntyperäisiäkin suomalaisia. Porukkaa on haalittu kasaan viimeisen reilun kuukauden ajan, ja ihan mukavalta poppoolta se tuntuukin. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että tilkkutäkkimme koostuu vain muutamasta eri ryhmästä, mutta ehkä siihen liittyy vielä uusiakin tilkkuja mukaan. Nyt musiikissa kuuluvat afrikkalaiset rytmit (monesta eri maasta), slaavilaiset vivahteet sekä suomalainen tapa tehdä asioita. Erityisen hauskalta kuulosti kun erästäkin suomen virsikirjasta löytyvää virttä säestettiin afrikkalaisittain rytmein - vuorobassokompilla ja sitten laulettiin venäjäksi!

"Siis pilkullisen trikootilkun, froteen punaharmaan ja haalistuneen farkkukankaan siinä näet varmaan..."

Mietin viikonlopun aikana monikulttuurisuutta ja sitä, mitä se tarkoittaa. Musiikkiryhmää tuli harjoittamaan Tampereelta saakka Sakari Löytty, hän lausahti jotenkin näin: "nykyään puhutaan paljon monikulttuurisuudesta silloin, kun erilaiset kulttuurit asuvat omilla asuinalueillaan ja tekevät asioita vain omissa piireissään. Mitäs monikulttuurisuutta sellainen on? Eikö se ole ennemminkin interkulttuurisuutta?"

Itsekin näkisin asian jotenkin näin. Eikö monikulttuurisuus ole kohtaamista ja jakamista. Yhdessä tekemistä ja tutustumista eri kulttuureihin vuorovaikutuksen kautta? Eihän se, että tehdään asioita yhdessä ja opitaan myös muista kulttuureista tarkoita oman kulttuurin hylkäämistä. Joku voisi tietysti sanoa, että tuollaisesta kulttuurien yhdistämisestä syntyy vain yksi uusi kulttuuri. Ehkä se sitten on se tilkkutäkki. :)

"Jos tilkkutäkki jostain repee, suuri neula viuhaa taas kuroen tuon reiän umpeen joustavaa ja tiuhaa..."

Minusta on vain jotenkin outoa, että pitää olla erikseen tapahtuma - vaikka messu - maahanmuuttajille (joka ryhmälle omansa) ja erikseen sitten "alkuperäisasukkaille". Kyllä me kaikki mahdumme samaan messuun! Vaikka olemme erilaisia, meitä yhdistää silti moni asia. Ehkä ensin pitää löytää ne yhteiset asiat, ja sitten nauttia erilaisuuden rikkaudesta?



"Me erilaiset pienet tilkut liki toisiamme, nyt ollaan suuri lämmin peitto yhtä Herrassamme..."

Voi silloin multaa kaivaa..

Alfred J. Kwakissa taidettiin laulaa jotenkin näin: 

"Kun joskus murhe painaa, se painaa, se painaa, 

voit silloin multaa kaivaa ja huolet hukuttaa. 

On mulla onnenpäivä, ei murheista häivä, 

on tänään onnen päivä ja onnellinen oon!" 

Ei painanut murhe, mutta tulipa silti tongittua eilen vähän multaa. Kokeilin kukkapenkin perustamista - kun jotenkin tuli sellainen fiilis tuolla keväisessä säässä, että jotain keväistä ja kivaa pitää saada tehdä pihalla.

Niinpä hahmottelin kukkapenkin paikan pienillä harkoilla, levittelin pari kerrosta lakanakangasta maahan harkkojen rajaamalle alueelle ja peitin sen mullalla. Ja kas, siinä on kukkapenkki valmiina ottamaan kukat vastaan. Vaan eihän ne sentään aivan itsestään kasva. Ne tarvitsevat vähintään siemenen. Niinpä käväisin lähikaupassa sellaisia ostamassa.

Nyt on penkissä Maariankelloa, Ruusupapua ja Perhoskukkaa. Erikseen amppeliin - pienen korokkeen päälle kukkapenkin reunalle - istuttelin sitten vielä tuota Köynnöskranssia. Jännityksellä odotan nouseeko sieltä maasta koskaan mitään muuta kuin kenties sitä voikukkaa...

Ja jos kuukauden päästä ei mitään vielä näy, niin sitten turvaudun kukkakauppiaan anteihin ja ostan valmiita kukkia puutarhaani kaunistuttamaan. 

En päivääkään vaihtaisi pois

...niinhän sitä eräässä laulussa lauletaan. Tänään huomasin erään tuttavani pohdiskelevan tuota lausetta. Hän mietti, että omalla kohdalla on montakin päivää, jonka voisi vaihtaa pois.

Jäin miettimään itsekin asiaa. Toki elämään mahtuu monen monta päivää, jotka eivät ole mukavia. On päiviä jolloin kaikki ahdistaa, mikään ei mene niinkuin haluaisi, elämä tuntuu raskaalta ja ylitsepääsemättömän vaikealta. Äkkiseltään voisi ajatella, että tottahan ne päivät voisi jättää elämättä. Jos saisi vain ne hyvät päivät.

Mutta.

Eivätkö nekin huonot päivät muokkaa meitä? Millaisia olisimmekaan, jos saisimme elää vain niitä hyviä päiviä? Kokemus elämästä ja maailmasta voisi olla hyvinkin erilainen. Eivätkä ne hyvätkään päivät olisi mitenkään erikoisia - upeasta tulisi tavallinen ja tavallisesta keskimääräistä huonompi.

Ehkäpä tasapaino hyvän ja huono sekä aivan tavallisen kesken on se mikä olisikin hyvä. Jos huonot päivät otettaisi pois, voisin olla sinisilmäisempi, ylimielisempi, omaan napaani tuijottelija jonka olisi vaikea nähdä ympärillä oleva hätä ja tarttua siihen auttavalla kädellä. Jos taas elämästä puuttuisivatkin ne hyvät päivät, voisin olla epävarmempi ja varmasti katkera, silloinkin luultavasti tuijottelisin omaan napaani ja säälisin itseäni.

Nämä päivät, kaikki ne, tekevät meistä sen mitä olemme. Ja monesti niiden huonojenkin päivien "hyvyyden" huomaa vasta silloin kun on saanut niihin päiviin etäisyyttä. Ainakin omalla kohdallani olen huomannut sen, että juuri ne raskaimmat hetket ovat niitä, jotka lopulta ovat vieneet minua eteenpäin. Ehkä olenkin osannut toimia jossain tilanteessa oikein, tai olen selvinnyt myöhemmin asioista paremmin kun taustalla on jokin tietty kokemus ja elämänopetus.

Haaste onkin varmasti siinä, miten otamme huonojen päivien kokemukset vastaan ja mitä opimme niistä?

Uutta elämää

"Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla. 

Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne." (Ps.103:15)

"Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin -- ettekö huomaa?" (Jes.43:19)

Elämän kiertokulku, se on nyt keväällä erityisen hyvin nähtävillä. Lumen alta paljastuu ehkä jotenkin kuollutkin maa, mutta siellä - jokapuolella - puskee esiin uutta. Ja niin kiertokulku alkaa alusta. Kukka nousee maasta, kukoistaa kesän, lakastuu syksyllä ja hautautuu. Vaan aina koittaa uusi kevät, uusi elämä, uusi aika. 

Kevät on täynnä toivoa.

Näitä mietin nyt, kun isoäitini pääsi elämän vaivoista ja tuskista. 

Toivoa, valoa ja uutta elämää - "kun kerran kaikki uutta on maassa autuuden..."

Suun (ja ajatusten) avaamisen vaikeus

Joskus on hetkiä, jolloin pitäisi avata suunsa ja sanoa asoita, jotka tuntuvat kenties suuriltakin, mutta joita on vaikea sanoa ääneen.

Olen ollut kerran jos toisenkin seuraamassa tilannetta, jossa ihminen on kuullut toisen ihmisen puheessa jotain loukkaavaa - eikä ole kysynyt asiasta siinä hetkessä. Loukkaantuminen on todellinen ja kestää sekä kehittyy suuremmaksi mitä pidempään asiaa hautoo yksin mielessään. Kun sitten asia vihdoin (onneksi) otetaan esille monen viikonkin päästä tuon ihmisen kanssa, on asiasta tullut jo Valtava Asia. Ja usein vielä käy ilmi, että se mitä on puhuttu on kuultu eri tavoin eri ihmisten mielissä. Asian lausuja hämmästyy ja ahdistuu siitä, että hänet on tulkittu niin väärin ja asia saa aivan oudot mittasuhteet.

Meillä ihmisillä on taipumus märehtiä kokemiamme ja kuulemiamme asioita pääkopassamme vaikka maailman loppuun. Jostain pienestäkin asiasta saatamme koota mielessämme ajan saatossa valtavan hirviön. Kärpäsestä tulee se härkänen. Analysoimme puhki toisten lausumat ja ilmeet, senkin jos ei puhuta mitään tai jos katsotaan pois tahi kohti jne.. Teemme omat johtopäätökset siitä, mitä toinen tarkoitti tai ajatteli, ja tämän mukaan sitten elämme. Eikö olisi parasta vain heti kysyä: Mitä sinä tarkoitit? Minä ajattelen näin... onko se oikea tulkinta?

Nalle Puh on jälleen osunut niin oikeaan:
"...when you are a Bear of Very Little Brain, and you Think of Things, you find sometimes that a Thing which seemed very Thingish inside you is quite different when it gets out into the open and has other people looking at it" (Kun olet Hyvin Pieniälyinen Karhu ja Ajattelet Asioita, huomaat joskus että Asia, joka tuntui hyvin Asiaiselta sisälläsi onkin hyvin erilainen kun se pääsee ulos muiden nähtäväksi.)

Monessa muussakin asiassa - ideoinnissa ja suunnittelussa pätee tämä. Kannattaa laskea ajatuksensa ulos ja lentoon. Oman pääkopan ympyrät eivät aina riitä ajatuksen kunnolliseen tutkailuun!

Spotifyn Play Button testissä

Spotify lisäsi toimintoihinsa uuden ominaisuuden. Nyt on mahdollista lisätä "play button" omille kotisivuille tai vaikka blogiin. Tätähän täytyy siis heti kokeilla ja napsauttaa tämän hetkinen lempparini muidenkin kuunneltavaksi!

Ilmeisesti spotify lataa automaattisesti ohjelmansa Play napin painajalle, jos hänellä ei vielä spotify:ta omalla koneellaan ole...

Tässä siis kuunneltavaa :)


                                               

Geokätköilyä pitkäperjantaina

Olisi pitänyt aavistaa jo heti aamusta, ettei tämä ole paras mahdollinen päivä kätköilyyn. Taivaalta tulee räntää, ja ehkäpä muutenkin olisi ollut hyvä päivä pysytellä kotosalla. Mutta jostain se kutina vain tuli, että nyt pitää päästä kätköjä etsimään ja ulkoilmaan.

Tutkittuani netistä lähialueen kätköjä, ja (mielestäni) napsautettuani ne gepsiin, suuntasinkin ensimmäiselle kätkölle. Klåsarön voimalaitos oli määränpäänä. Kartasta katsoin jo etukäteen summittaisen paikan ja parhaan reitin autolle. Lähestyässeni kohdetta iski ikävä tunne mahanpohjaan. Miksi gepsi ei jo näytä kätkön nimeä näytössään? Yrittää itsepintaisesti vain opastaa toisaalle purkkeja etsimään.

Paikan päällä selvisi miksi. Lataus ei ollutkaan onnistunut. Voihan rähmä! Ajoinko turhaan räntäsateessa pitkin mutkaisia hiekkateitä? Luovuttaminen ei ollut vaihtoehto, ja olinhan katsonut kartasta summittaisen paikan. Ja sieltähän se löytyi! Heti ensimmäisellä "kopaisulla" käteen. Pitipä paikalta postuessa vielä napsaista yksi kuva muistoksi - vaikkei kuvan taso päätä huimaa...


Seuraavaksi ajattelin taktikoida, ja etsiä kätköä jonka tiesin varmasti olevan gepsissäni. Kurjaahan olisi ajella taas useita kilometreja huomatakseen, ettei kätköä ole laitteessa lainkaan.

Siispä Tuuskiin luolia tutkimaan. Täällä olinkin käynyt jo vuoden vaihteessa rämpimässä, mutta luovuttanut kertaalleen kun kätkö ei vain osunut näppeihin ja sukatkin oli märkänä. Ajattelin, että nyt nappaa, olinhan jo pari paikkaa saanut pois laskuista.

Lunta olikin tällä kertaa enemmän, ja pelipaikalle pääsy vaati hieman enemmän rämpimistä. Olihan siellä luolia kerrakseen, isompaa ja pienempää. Monta otollista kohdetta. Gepsikin tuntui toimivan moitteetta ja osoitti suuntaa. Helpommat kolot tutkin aluksi, vaikka gepsi toki sanoi, että "ei se vielä tässä ole". Kymmenen metriä olisi kivuttava kivikkoa ylöspäin, jos laitetta oli uskominen. Siispä suunta kohti ylempiä luolia. Puolessa välissä matkaa napsahti!

Nimittäin polvi. Tai oikeastaan vihlaisi enemmän kuin napsahti. Kipu sai silmät sumenemaan ja jalan lähtemään alta. Siinä sitä sitten istuttiin lumihangessa keskellä kivikkoa ja mietittiin, että mitäs nyt sitten? Polvi on tehnyt saman tempun ennenkin, ja silloin tarvittiin auttavaa kättä rappusten nousuun ja laskuun... Kipu kyllä yleensä on hellittänyt jonkin ajan jälkeen. Ja niin kävi onneksi nytkin, pienen jalan ravistelun jälkeen. Kiipeily ei kuitenkaan enää tuntunut niin kivalta vaihtoehdolta - varsinkaan kun ei koskaan tiennyt onko lumipeitteen alla kolo vai kivi. Päätin siis käyttää kivuttoman tilanteen hyväkseni ja laskeuduin maan tasalle. Luolia kaiholla katsoen...


Sinne jäi se kätkö kesäisempiä päiviä odottamaan. Ja taidanpa ensi kerralla ottaa kaverin matkaan - varmuuden vuoksi.

Yhtä suurta juhlaa!

Kristikunnan suurin juhla on jo melkein ovella. Paastonaika "vetelee viimeisiään" ja pian päästään murheesta iloon, pimeydestä valoon ja epätoivosta toivoon.

Postiluukusta kolahti tänään uusin Kotimaa-lehti ja sen kansikuva sai minut ajattelemaan tätä pääsiäisen juhlaa. Kannessa on siis ristiinnaulittu Jeesus, tumma risti taustalla, verenpunaista, ruskean kellertävää ja mustaa. Isolla yläkulmassa teksti "Sinun puolestasi - Tästä pääsiäisessä on kyse". Ja niinhän se on, siitä on kyse - siitä mitä ihmisten puolesta on tehty.

Tuli mieleeni, että mitenhän sitä ihminen juhlisi ja iloitsisi silloin kun saisi jotain niin suurta ja ihmeellistä, ettei oikein sitä ymmärtäisikään. Että joku lahjoittaisi jotain erittäin arvokasta juuri sinulle, vaikket ole tehnyt edes mitään kovin kummoista. Miten sitä juhlisi vaikka lottovoittoa silloin, kun ei ole edes lotonnut? Tai miten juhli sitä, kun sai kuulla pääsevänsä oppilaitokseen, jonne on erittäin vaikea päästä? Eikö se pääsiäisenkin ilo ole jotain sellaista, mutta vielä suurempaa?

Kuitenkin usein tuntuu siltä, että juuri se aika ennen pääsiäistä - se hiljaisuuden, surun ja eräänlaisen pimeyden aika on se, mikä on ihmisille "rakkain". Itsekin nautin suuresti juuri kiirastorstain jumalanpalveluksesta, ja erityisesti myös pitkäperjantain kirkosta, jolloin rämmitään siellä syvimmässä suossa. Alakulo ja synkkyys on kai osa suomalaisuuttakin. Sen jälkeen usein unohtuu se varsinainen juhliminen, johon on koko kevät valmistauduttu...

Itse ainakin mielelläni lopettaisin pääsiäisajan mahtaviin kekkereihin. Oikein varsinaiseen ilon festivaaliin. Jos se vain jotenkin onnistuisi. Voisin juhlia vaikka koko loppuvuoden (aina jouluun saakka) tätä suurinta juhlaa. Voisi olla tanssia ja laulua, taputusta ja soittoa, iloisia ihmisiä ja yhteistä ateriaa. Kaikkea kivaa ja ihanaa! Kevään ja uuden elämän kunniaksi.

Kokeillaan siis panostaa tänä pääsiäisenä siihen iloon ja valoon enemmän kuin suruun ja pimeyteen!

Korvaamaton puurtaja

Eräs lempiajattelijoistani on kirjoittanut seuraavan kiireeseen liittyvän tekstin:

"It was going to be on of Rabbit's busy days. As soon as he woke up he felt important, as if everything depended upon him. It was just the day for Organizing Something, or for Writing a Notice Signed Rabbit, or for Seeing What Everybody Else Thought About It."

(...vapaa suomennos a la Jenny menisi jotakuinkin näin... "Siitä oli tulossa yksi Kanin kiireisistä päivistä. Heti kun hän heräsi, hän tunsi itsensä tärkeäksi, ihan kuin kaikki riippuisi vain hänestä. Se oli juuri sellainen päivä joka oli kuin luotu Jonkun Organisointiin, tai Ilmoituksen Kirjoittamiseen - Allekirjoittaneena Kani, tai Mitä Mieltä Muut Ovat Tästä Kierrokseen.")

Voin tunnustaa, että kyllähän näitäkin päiviä joskus on. Sitä tuntee itsensä tärkeäksi - organisoijaksi, asioiden hoitajaksi, mielipiteiden kyselijäksi - ihmiseksi, jota ilman mistään ei tulisi mitään. Tai ei ainakaan ihan yhtä hyvää.

Joskus työmäärä sokeuttaa ihmisen. Ei näe muuta kuin kalenterin ja kaikki ne tehtävät joita on jonoksi asti. Tulee stressi. Mutta onko se stressi ja kiire välttämätöntä? Ollaanko me ihmiset tosiaan niin korvaamattomia ja ainutlaatuisia työssämme, että ilman juuri minua tai juuri sinua ei joku asia luonnistu? Onko kiire lopulta vain sitä, että haluaa kokea ja tuntea itsensä tärkeäksi?

Ja tottakai jokainen onkin tärkeä, ainutlaatuinen ja tarpeellinen työssään. Mutta olisi varmasi jokaiselle hyvä muistaa, että aivan korvaamaton ei ole kukaan. Työt tulevat hoidetuksi, tai jos eivät tule, niin tuskin se maata kaataa. Vähemmälläkin tuskailulla ja stressillä selviää. (tämä on kyllä enemmänkin muistutuksena itselle - olen huono muistamaan sen, etten ole korvaamaton).

Toisinaan on myös niitä päiviä, jolloin on menossa eräänlainen "flow-tila". Silloin tuo Kiireinen Päivä tuntuu mielekkäältä ja mukavalta, sellaiselta että Nyt Pistetään Hommat Pelittämään ja Saadaan Aikaan! Sellaisten päivien jälkeen on hyvä fiilis, ja sellainen olo että jotain tuli tehtyä. Adrenaliini virtaa.

Ehkä se stressi syntyykin siitä, että haluaisimme noita luontaisia Kiireisiä Päiviä enemmän, ja kun sellaista inspiraatiota ei tule, yritämme puskea itseämme silti samaan tahtiin?

Mutta eikös se ole vähän sama asia kuin autoillessa. Että ylinopeudella et ole perillä yhtään aikaisemmin - laitat vain itsesi riskialttiiksi onnettomuuksille tai vähintään sakoille.

Musiikin voima

Olin eilen vierailemassa "mummopiirissä". Kahviteltiin ja lauleskeltiin - samalla tultiin ajatelleeksi sitä, miksi jotkut laulut ovat niin tärkeitä ja mikä se musiikin rooli tässä elämässä oikein on.
Mummot on viisaita, ei voi muuta sanoa.

Yksikin siinä pohdiskeli, että kyllähän moni laulu kertoo ihmiselämästä paljon paremmin kuin vaikka jonkun luennoitsijan puhe. Ja kun itse saa vielä laulaa laulua, joka jotenkin liittyy omaan elämään ja tunteisiin, on se vähän niinkuin kävisi terapiassa. Tai kun kuulee kaunista musiikkia, tuntee jotenkin kuinka sisällä liikahtaa. Joskus tulee ihan kyynel silmään, välillä vain siitä että se on niin kaunista, joskus siitä, että tulee mieleen jotain itselle raskaita asioita. Ja se kyynel, se on hoitava.

Musiikki tuo mieleen muistoja - monenlaisia tuokiokuvia eletystä elämästä. Se tuo juhlaan tunnelman - ei joulukaan oikein olisi joulu ilman joululauluja.

Musiikki on kyllä minullekin ollut ihan lapsesta saakka ollut sellainen tunteita kanavoiva asia. Muistan, että erityisesti silloin kun jokin asia on minua painanut ja harmittanut, tuli istuttua pianon ääreen ja soitettua murheet pois... Laulu taas oli mukana menossa aina. Lallattelin milloin mitäkin, ja esimerkiksi autossa matkustaessani lauleskelin kaiken mitä mieleen juolahti siinä hetkessä tai mitä auton ikkunasta silmiini osui.

Yhä edelleen musiikki on minulle se luonnollisin tapa "puhua" tai ilmaista tunteita. Musiikki on luontevin tapa oppia asioita tai pitää niitä mielessä.

Mitä olisikaan elämä ilman musiikkia? Minun kohdalla se ainakin olisi autiompaa ja ahdistavampaa. Paljon jäisi sanomatta ja moni tunne kokematta.

Onneksi elämä soi!

Kun halvalla saa...

..niin pakkohan se on ostaa!

Näin moni ajattelee, ja helposti sitä itsekin siihen ajatusmalliin lankeaa. Ostaa, vaikkei tarvitse, kun halvalla kerrankin saa. Onpa sitä sanottu niinkin että "ihmiset ostaa vaikka paskaa paketissa kun halvalla saa..", pitänee varmasti usein paikkansa. Ajatellaan, ettei laadullakaan ole niin väliä, kun tuote on tarpeeksi halpa. Niinpä sitä tulee ostettua paljon roskaa. Ja lopulta, säästääkö sitä yhtään? Äitini aina sanoo, että "köyhän ei kannata halpaa ostaa".

Itse koin eräänlaisen ostohysterian eilen. Menin vähän kuin vahingossa erääseen osto- ja myyntiliikkeeseen ja sielläpä olikin tyhjennys myynti. Omistaja oli jäämässä eläkkeelle ja tilassa aloittaisi ensi kuussa sisustusliike. Kaikki tavara piti saada myytyä ennen sitä. Ja sellaiset oli hinnatkin. Kaunis vanha sohva 190€, kaikenlaisia kippoja ja kuppeja eurolla tai alle (ja näistä hinnoista siis vielä 40% pois..). Se, mikä sai kellot soimaan omissa korvissa oli, että kirjat maksoivat 60 senttiä kappale. Ja hyllystähän löytyi mm. Kansojen historiaa, erilaisia klassikoita (Aleksis Kiveä ym.), Sibeliuksen elämänkertaa, Kahlil Gibranin teoksia ja paljon muuta. Kirjat olivat hyväkuntoisia, toisista ei olisi arvannut että niitä on koskaan luettukaan.

Olen aina ollut heikkona kirjoihin. Suurin haaveeni, jo hyvin pienestä tytöstä lähtien, on ollut kirjastohuone jossa kaikki seinät ovat täynnä täysiä kirjahyllyjä. Onneksi mukanani tuolla osto- ja myyntiliikkeessä oli toinen samanlainen... saimme vääntää kättä kumpi saa mitkäkin kirjat (eivätkä kaikki päätyneet minun kotiini).

Ja lopulta. Eiväthän kirjat ole koskaan turhia?
Tokihan Kansakuntien vaiheet Maailmanhistoria vanhasta ajasta nykypäiviin -kokoelma on edelleen täysin käyttökelpoinen, olkoonkin painovuosi 1952. Ja kyllä jokaisella pitää olla joku painos Aleksis Kiven Nummisuutareista kirjahyllyssään... (kaikista muista ostamistani kirjoista puhumattakaan).

En siis katso, että olisin ostanut paljon turhaa vähällä rahalla. Sijoitin kirjallisuuteen ja sivistykseen!

Eri asia olisi, jos olisin ostanut kassi kaupalla kaikenlaista pientä krääsää - koriste-esineitä, kippoja ja kuppeja (niille ei ole kotona mitään tarvetta, pikemminkin päinvastoin). Toisin sanoen, olen kuitenkin sitä mieltä, että vähempi riittää elämässä. Ei sitä tavaraa tarvitse haalia - vaikka se olisi kuinka halpaa.

Liikkumisen sietämätön keveys

Pitäisi liikkua ja pitää itsestään huolta - sanovat tutut ja läheiset, lääkärit ja fysioterapeutit. Näin se sanoo oma järkikin, vaan ei viesti mene selkärankaan saakka.

Työkykyä olisi hyvä ylläpitää. Ja varsinkin silloin kun kolmekymppisenä on jo parit välilevyt pullahtaneet, toinen niistä revennyt ja päästänyt nesteitään valumaan paikkoihin, joihin ei pitäisi. Selkä on vaivannut teini-ikäisestä asti, mutta nyt siihen on vihdoin löytynyt tuo syykin. Tavallaan helpotus, tavallaan taas ei.

Nyt kun tiedän, että selän päivittäinen väsyminen ja ajoittaiset kipupäivät eivät ole "sellaista normaalia", tiedän myös että sille pitäisi tehdä jotain. Sitä voi helpottaa ja vähentää. En kuitenkaan saa itseäni raahattua saleille tai uimahalleille... hiihtämisestä puhumattakaan. Ei löydy selkärankaa, heh!

Pilates kuuluisi olevan erittäin hyvä lääke selkäongelmiin. Niinpä ostin kirjan. "Body Control Pilates Manual".

Sanovat, ettei pelkkä kirjan ostaminen riitä - niinpä lähdin kokeilemaan niitä ensimmäisen sivun liikkeitä. Hienosti sujui! Tosin liikunta jäi jotenkin sisäiseksi kun liike käsitti joko selällään lattialla makaamista ja erinäisten sisempien lihasten jännittämistä. Toisessa liikkeessä istuttiin ja "kuljetettiin hissiä ylös ja alas" tuolla tukilihaksistossa. Hassulta tuntui - tämäkö nyt on sitä liikuntaa?

Pitänee keksiä vielä joku hikijumpaa tämän Pilateksen rinnalle... sellainen, joka ei jää yhteen tai kahteen kertaan. Tai sitten kahlata kirjaa eteenpäin, jospa sieltä löytyisi vähän rankempiakin liikkeitä.

Musiikki on pelastanut minut liikunnalta tähän asti... vai lieneekö asia päinvastoin. Nyt on se hetki, kun olisi syytä harrastaa - vaikka sitten väkisin!

Amigurumi - Pupu

Toisinaan tulee tarve tehdä jotain käsillään. Olen aina pitänyt käsitöistä, mutta ongelmana on ollut se, etti kärsivällisyys riitä minkään ison työn loppuun tekemiseen. Niinpä käsityökoppa on täynnä puoliksi tehtyjä neuleita, sukkia, tilkkupeittoja ja muuta sälää.

Viime vuoden lopulla kuitenkin silmiini osui kirjakaupan hyllyltä opas amigurumien tekemiseen. Ne ovat pieniä maskotteja, virkattuja pehmoeläimiä tai hahmoja. Pakkohan se kirja oli napata mukaan! Kokeilin, ja jäin koukkuun.

Amigurumin tekee vaikka yhdessä illassa - tai siihen voi käyttää pidempiäkin aikoja. Riippuu paljon siitä, millaisia "bonus-juttuja" siihen tekee. Itse olen vielä aloittelija, ja olen pitäytynyt kirjan ohjeissa.

Viimeisin työn alla oleva amigurumi on tämä pieni pupu. Käytin siihen Novitan Puro batik lankaa (100% akryyli, puikko 2,50). Raidat tulivat siis langan mukana.

Valmis tuo ei vielä ole. Pupu kaipailee vielä silmiä ja kenties jotain pientä "tilpehööriä"/personalisointia. Silmät ovatkin olleet ongelmana useimmissa tekemissäni amigurumeissa. Ne voisi toki tehdä langalla, mutta mieluiten käyttäisin pieniä nappeja tai muita vastaavia... en vain ole löytänyt omalta paikkakunnaltani liikettä, jossa sopivia nappeja myytäisi. Pitänee jatkaa etsintöjä.

Naistenpäivä

Tänään vietetään kansainvälistä naistenpäivää. 
Monesti kuulee kysyttävän "koskas se miestenpäivä on?". Tai lausahduksen "Noh, 364 päivää vuodesta on sitten miestenpäiviä". 

Naistenpäivä on jollain lailla menettänyt merkitystään länsimaisessa yhteiskunnassa. Naisten oikeudet ovat hyvällä mallilla ja tasa-arvo on monessa maassa kuten Suomessa jo itsestäänselvyys. Miksi siis viettää naistenpäivää, mikä sen funktio on? Onko tarkoitus se, että miehet muistavat jotenkin erityisesti lähipiirissään olevia naisia - ehkä jopa kohtelevat naista kuin nainen olisi jotenkin ylempiarvoinen?

Naistenpäivä on saanut alkunsa New Yorkissa 1800-luvulla, kun tehtaiden naistyöntekijät järjestivät lakkomielenosoituksen työolojensa parantamiseksi 8.3.1857.  1900-luvun alussa eri maissa julistettiin tuolle samaiselle päivälle kansallisia naisten  päiviä, joilla oli tarkoitus edistää naisten oikeuksia ja osallistumisvapautta. Ja vuonna 1975 julisti YK maaliskuun 8. päivän kansainväliseksi naistenpäiväksi.

Kyse on siis naisten oikeuksista ja arvosta yhteiskunnassa.


Onko naistenpäivä sitten enää ajankohtainen? Tässä pieni tietoisku naisten elämästä ympäri maailmaa:

– Maailmassa kuolee lähes 700 000 naista abortin seurauksena vuosittain.

– Käynnissä olevista konflikteista yli 95 prosentissa esiintyy vakavaa naisiin ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa.

– Yli 40 prosenttia suomalaisista naisista on joutunut miehen tekemän fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai uhkailun kohteeksi 15 vuotta täytettyään.

– Naisten osuus on lähes 70 prosenttia maailman noin 1,3 miljardista köyhästä. Maanviljelijät, epävirallisella sektorilla työskentelevät naiset, siirtolaiset, vammaiset ja vanhukset ovat erityisen alttiita köyhyydelle.

– Naisilla on pienemmät mahdollisuudet käyttää taloudellisia resursseja, mikä vaikuttaa kielteisesti naisten itsensä ja heidän perheidensä sekä yhteisöjen hyvinvointiin, mutta myös laajemmin talouskasvuun ja kehitykseen.

– YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) mukaan suurimmassa osassa maailmaa naisten mahdollisuudet omistaa maanviljelysmaata ja käyttää maasta saatavia tuloja ovat selkeästi pienemmät kuin miehillä.

– Naiset kantavat edelleen suhteettoman suuren vastuun palkattoman työn, kuten hoitotyön, tekemisestä, mikä estää heitä osallistumasta kokonaisvaltaisesti koulutukseen, työmarkkinoille ja julkiseen elämään.

– Maailmanlaajuisessa vertailussa naiset saavat yleisesti pienempää palkkaa kuin miehet ja heidän työllistymisensä on vähemmän turvattu. Naisten palkka on keskimäärin 17 prosenttia pienempi kuin miesten.

– Korkean tason työpaikat ovat yhä naisten saavuttamattomissa. Maailmalla ainoastaan yksi neljästä korkeamman tason virkamiehistä tai johtohenkilöistä on nainen.

– Maita, joissa naisilla ei ole (yhtäläistä) äänioikeutta:
Bhutan (kylävaaleissa ääni per perhe), Brunei, Libanon (miehillä äänestyspakko, koulutetuilla naisilla vapaaehtoinen äänioikeus), Saudi-Arabia, Yhdistyneet Arabiemiraatit

Luominen

Alussa oli herääminen...
Kahvikuppillisen käteen saatuani ja koneen ääreen istuessani olin jo lähes hereillä. Tuttuun tapaani napsautin selaimeni yläosasta "facebook-nappia" - mutta voih, se ei vienytkään tutulle sivulle vaan herjasi olevansa poissa käytöstä!

Mikä nyt avuksi?

Kokeilin Twitteriä. Mielestäni melko mielenkiintoinen SoMe, mutten vielä ole päässyt siihen sisälle. Se ei siis jaksanut viihdyttää koko aamukahviaikaa. Seuraavaksi singahdin Google+ sivulleni. Siellä ei tapahdu juurikaan mitään. Facebook on vielä(kin) se media, jota ystäväni käyttävät. *harmistus*

Mutta hetkinen.. mikäs tuo blogger-napukka tuolla yläreunassa on? Sitä en ole vielä painanutkaan!

Minulla on ollut jos jonkinlaisia pieni blogeja - monet ovat vuosien myötä joutuneet unholaan ja jääneet vain bittiavaruuteen kummittelemaan. Yhtä blogia olen säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoitellut, mutta vain anonyymina ajattelijana. Ehkäpä tällainen henkilökohtainen blogi, jota tutukin pääsisivät lukemaan (vaan ketä kiinnostaa?) voisi olla hauska?

Niinpä aikani kuluksi sellaisen perustin.

Katsotaan nyt, tuleeko tänne tämän ensimmäisen sekavan tekstin jälkeen enää toista... Time will tell!