Valona

Mitä tapahtuu kun n. 20 toisilleen ennestään enemmän tai vähemmän tuntematonta ihmistä saapuu Valona-koulutukseen, joka on suunnattu tuleville tai oleville vapaaehtoistyöntekijöille? Tässä hiukan kokemuksia ja havaintoja eräästä koulutusillasta.

Koulutuksen alkuun on vielä reilu puoli tuntia kun ensimmäinen osallistuja saapuu paikalle. Hän astelee varovasti kouluttajien luo ja kysyy hiljaa "Onkos täällä se luento tänään?". Me kouluttajat koetaan pieni hämmentynyt hetki, ja varmistetaan että "tarkoitatko Valona-koulutusta vapaaehtoistyöntekijöille?" Kyllä, juuri sitä hän tarkoitti, oli tulossa siis luentoa kuulemaan. Kun olimme vakuutelleet rouvalle, että ihan oikean paikan hän oli löytänyt, katsahdimme toisiimme miettien "tuleekohan ilta olemaan tälle rouvalle pettymys vai iloinen yllätys..." luentoa kun ei ollut luvassa lainkaan, enemmänkin kaikenlaista tekemistä porukalla - olihan aiheena vuorovaikutus ja kohtaaminen.

Kello hiipi hiljakseen kohti aloitusaikaa ja lisää väkeä alkoi kertyä paikalle. Mukavan odottava, positiivisesti varautunutta jännitystä sisältävä, tunnelma värisi ilmassa. Ihmiset kaivelivat kasseistaan muistiinpanovihkoja ja asettuivat istumaan, kuka takariviin, kuka penkkirivin reunaan lähelle ovea, ja olipa muutama uskalias istahtanut jopa kolmanteen penkkiriviin.

Tilaisuus alkoi esittelyillä ja pienellä alustuksella illan aiheeseen, ilmeet olivat keskittyneitä ja taidettiinpa joitakin muistiinpanojankin tehdä. Muutama ujo naurahduskin kuultiin alustajan kertoessa hauskaa sattumusta omasta elämästään liittyen ensivaikutelmiin.

Sitten alkoikin osuus, johon monikaan ei varmasti ollut varautunut. Oli noustava omalta turvalliselta paikalta seisomaan - tehtiin harjoituksia jossa liikuttiin tilassa, katsottiin toisia varovasti silmiin, kohdattiin, käteltiin, tervehdittiin, esittäydyttiin. Mietin etukäteen, että mitenhän aikuiset tällaisiin kohtaamisleikkeihin suhtautuvat. Iskeekö perinteinen suomalainen ujous ja jäykkyys esiin, vai osaavatko aikuisetkin heittäytyä kun käsketään tervehtiä jokaista vastaantulijaa kuin vanhaa tuttavaa? Yllätyin iloisesti. Tunnelma muuttui lähes riehakkaaksi hyvin nopeasti. Toisilleen vieraat ihmiset halailivat toisiaan näytellessään tilannetta, jossa kohdataan vanha ystävä pitkästä aikaa. Ilmassa oli paljon naurua ja hymyä, iloista puheensorinaa. Tästä olikin hyvä jatkaa! Tässä kohtaa muuten unohtuivat ne "luentomuistiinpanot" ja tietty jännittynyt keskittyneisyys - tilalle tuli rentous ja vähän erilainen innostus illan koulutuksen suhteen.

Väki jaettiin pienempii ryhmiin tulevia harjoituksia varten. Jako tapahtui niin, että esimerkiksi pariskunnat päätyivät eri ryhmiin ja kaikissa ryhmissä oli toisilleen ennestään tuntemattomia ihmisiä. Näissä ryhmissä sitten toimittiin. Ensin keskusteltiin vuorovaikutukseen liittyvistä aiheista, sitten oli vuorossa selitystehtävää (yksi selittää selkä muihin päin jotakin mielessään olevaa huoneen pohjapiirustusta ja muut yrittävät näiden ohjeiden mukaan piirtää paperille tuon huoneen... ilman lisäkysymyksiä), lopuksi vielä päästiin rakentamaan legoista erilaisia asioita ryhmänä - ensin keskustellen ja sitten hiljaisuudessa.

Vaikka itsellä olikin hymy herkässä koko illan ajan, ilostutti minua erityisesti hetki, jolloin legot pöytiin jaettiin. Taisipa yksi vanhempi herra unohtaa hakea kahvihetkessä kahvinsakin, kun innostui niin rakentelemaan. Miksi ajatellaan, että legot kuuluvat vain lapsuuteen? Selkeästi myös aikuiset rakastavat niitä!

Kaikilla näillä leikeillä ja harjoitteilla oli opetuksellinen merkitys, joka harjoitteen jälkeen käytiin läpi - paljon oli yhteistäkin kesustelua. Kun pyysimme illan loputtua palautetta, oli useampikin kirjoittanut, että tällainen työskentely/opiskelu on mielekästä ja tehokasta. Toiminnallisuudesta siis pidettiin. Tuntui siltä, että ilta oli hedelmällinen monella tapaa.

Arvokkainta kuitenkin mielestäni tässä koulutusillassa oli se, että nämä kaikki toisilleen tuntemattomat ihmiset löysivät yhteyden erilaisten toiminnallisten tehtävien kautta. Tulipa illan aikana kommentti "me ei kukaan tässä pöydässä tunnettu toisiamme entuudestaan, mutta jotenkin on syntynyt lyhyessä ajassa jo sellainen luottamus tässä jutellessa, mikä on tosi hienoa...".

Illan tarkoitus oli opettaa vuorovaikutuksesta ja kohtaamisesta - ja mitenkäs siitä parhaiten oppii kuin olemalla vuorovaikutuksessa ja kohtaamalla ihmisiä!

Kun tieto ei kulje

Kun jossain systeemissä on liian monta liikkuvaa osaa, resurssipulaa ja sen päälle kiirettä ja stressiä, niin jälki voi joskus olla todella pahaa. Silmiini sattui uutisointi vanhuksesta, jonka turvapuhelinhälytys oli "unohdettu". http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288500963011.html

Surullisinta varmaan on se, että tämä uutinen ei yllättänyt. Liian monta tarinaa olen saanut kuulla erilaisista sairaalareissuista ja yrityksistä saada apua. Tottakai on ymmärrettävää, että erehdyksiä ja kömmähdyksiä käy joskus jokaiselle. Jopa niille, jotka yrittävät meitä auttaa vakavienkin terveysongelmien kanssa. Mutta samalla herää myös ajatus, voitaisiko jotain tehdä sen hyväksi, että terveydenhuollon ammattilaisilla olisi parhaat edellytykset tehdä työnsä tarkasti ja hyvin.

Talous on kuralla ja kaikesta leikataan, säästetään ja nipistetään. Mutta olisiko kuitenkin jotain, mistä ei saisi leikata? Voisiko se terveys olla sellainen asia? Kun ajatellaan vähän pidemmälle, niin ne säästöt joita saadaan vähentämällä hoitajia tai pitämällä osa-aikaisia katoavat silloin, kun ihmiset eivät saa tarvitsemaansa hoitoa. Vain terve/työkykyinen ihminen pystyy työskentelemään ja olemaan tuottava yksikkö yhteiskunnassa.

Kyllähän sitä nuori ihminen vielä jotenkin jaksaa rampata terveyskeskuksen ja sairaalan väliä (heittopussina), ainoastaan päreet siinä kuluvat. Mutta että vanhuksetkin saavat saman kohtelun... en voi hyväksyä.

Kunnallisvaalit ovat edessä, osaisikohan sitä jotenkin vaikuttaa omalla äänellään?

Toinen toista auttaa.

Veikkaan, että jokainen ymmärtää sen, että elämä on helpompaa kun toinen auttaa toista. Yhdessä jaettu murhe on puolikas ja onni kaksinkertainen. Mikä toiselta puuttuu, se toiselta löytyy. Mitä yksi ei osaa, toinen pystyy. Yhdessä elo on helpompaa.

Hauskalla tavalla tämä käy esille myös luonnon toiminnassa. Kun syksyllä pukeudutaan värikkäisiin kuteisiin, ei joka puulla ja pensaalla systeemit kuitenkaan toimi värin suhteen samoin. Hädässä ystävä kuitenkin tunnetaan, ja niin myös tässä pukeutumiskriisissä. Mänty sai apua läheiseltä villiviiniltä, ja nyt ollaankin valmiita syksyn juhliin!

Mitä voisi lahjoittaa sille, 

joka omistaa jo kissankellon, 

vanamon, säteet kevätauringon, 

jolla on talvi ja syys 

– kävisikö ystävyys? 

 -Uppo Nalle (Elina Karjalainen)- 

Villiviini koristaa myös minun pihaani ja terassiani. Se on oikea väriläiskä, kaikkia keltaisen, punaisen ja vihreän sävyjä taitaa löytyä pihalta. Ja ihan vain villiviinin ansioista.


Ehkäpä nämä värit saavat minutkin osaltani hankkimaan väriä elämään, ja samalla tuomaan sitä myös läheisteni elämään. Ainakin syksyn värit piristävät mieltä ja antavat uutta intoa kaikenlaisiin menoihin ja puuhiin. Jospa sitä pian jaksaisi omenasatoakin käydä noukkimassa. Saisi syksyn makua mehun ja hillon muodossa talven pimeisiin päiviin - itselle ja ystäville!

Syksy!

Heräsin juuri siihen, että on syksy. Puut ovat vaihtaneet väriä ja pikkuhiljaa tiputtelevat lehtiään myös maata värittämään. On märkää ja kylmää, kesä alkaa tuntua kaukaiselta unelta. Koululaisia näkyy katukuvassa reput selässään. Monenlaista alkavaa toimintaa mainostetaan innolla - onhan syksy monella tapaa aina uusi alku.

Muistan kouluajoiltani sen, kun sai aloittaa uutta lukuvuotta. Uudet puhtaat (vaikkakin usein myös jo pariin kertaan käytetyt) koulukirjat, ja mikä parasta, uudet tyhjät vihot! Rakastin tyhjiä vihkoja - ne kutsuivat aloittamaan jotain uutta. Syksy oli myös päätösten aikaa - nyt pidän vihkoni siistinä ja nättinä!

Syksyn tunnelma on aina ollut mielestäni ihanan hämyinen. Pimenevät illat antavat hyvän syyn alkaa polttaa kynttilöitä. Ja mikä on parempaa, kuin käpertyä vilttiin ja lukea hyvää kirjaa sateen ropistessa kattoon?

Työelämässä syksy näkyy monella tapaa yhä tänäkin päivänä samalla tavoin kuin silloin lapsena koulun aloituksessa. Jännittää, hyvällä tavalla, mitä syksy tuo tullessaan. Tuleeko väkeä kuoroihin? Saadaanko koottua uutta bändiä? Kiinnostaako suunnittelemani toiminta, vai pidänkö tapahtumia tyhjille saleille. Miten onnistun tänä vuonna? Mukana on silti aina uuden aloittamisen into - ihan niinkuin silloin lapsena.

Syksy on parasta aikaa!

Miten on sinun mielestäsi? Mikä on parasta syksyssä? Tein tuohon blogini oikeaan laitaan pienen kyselyn. Kerro mitä sinä ajattelet syksystä - ja jos oikeaa vastausta ei vielä listasta löydy, niin kerro omasi tässä blogin kommenteissa! :)

Suomen tytölle.

Rintamamiestalon remontissa on löytynyt monenlaisia aarteita, erityisesti seinien sisältä ja lattialautojen alta. Vanhoja sanomalehtiä, erilaisia tiedotteita, löytyipä sieltä tyhjä olutpullokin. Sitä saa sukeltaa historiaan kun sukeltaa vanhan talon eritysmateriaaleihin.

Tuo remontoimamme talo on (muistaakseni) rakennettu vuonna 1949, ja sodan jäljet näkyvät ainakin eristysmateriaalina käytetyissä lehdissä ja pamfleteissa. Eräs lappunen oli osoitettu "Suomen tytölle". Tässäpä  ohjeita:

"Pidätkö kunnianasi, että olet tämän pohjoisen karun maan asukas, tämän uljaan kansan lapsi?
Annatko sinä oikean kuvan kansasi naisesta? Näin kysytään meillä nyt, kun Suomen nainen on asetettu kunniapaikalle vastaamaan kotirintaman asioista.

Oletko sinä kylliksi arka siitä, että olet suomalainen tyttö, arvokas, puhdasmielinen, sydämeltään luja ja hyvä, tyttö, joka ei juoksentele ulkona tuntemattomassa seurassa eikä tee itseään halveksituksi niiden silmissä, joiden suosiota etsii, tyttö, joka ei istu sameasilmäisten seurassa lasien ääressä, lasien, joiden sisältö "pistää kuin käärme", tyttö, joka osaa käyttäytyä ja erottaa kunnioituksen lähentelevästä imartelusta. Sinun kunniasi ja sinun maasi kunnia kuuluvat yhteen.

Kansasi mies haluaa katsoa sinuun sellaisena, jonka puolesta kannattaa taistella, kansasi nainen haluaa nähdä sinussa nyt uuteen kukoistukseen nousevan Suomen hengen vaalijan. Jumalan silmä valvoo jokaista askeltasi. Pyydä Häneltä halua olla todellinen suomalainen tyttö."

Mitään vuosilukua en lapusta löytänyt, mutta sota-aikana tällainen on varmasti postiluukuista kolahtanut. Jäin miettimään että miksi. Miksi on koettua tarve lähetää tytöille tällainen ohjeisto - vähän kuin varoitus? Onko pelätty, että kun miehet (kunnon miehet) ovat rintamalla, niin naiset joutuvat huonoille teille ja väärään seuraan? On huolehdittu, että naiset toimivat tehokkaasti kotirintamalla, ilman sameasilmäisiä miehiä kainalossaan, ja pitävät kodit pystyssä ja elämän rullaamassa. Vai onko tämä jonkun raittiusseuran pamfletti joka on nuorille naisille suunnattu? Aika jännä!