Uutta oppimaan!

Joka syksy selaan läpi postilaatikkoon toimitetun kansalaisopiston opinto-oppaan ja löydän sieltä monia mielenkiintoisia kursseja. Joka syksy jätän ilmoittautumatta. Syynä on aina kuviteltu ajan puute, viitsiminen ja se että omat illat tuppaavat usein menemään tiiviisti töissä. 

Nyt kuitenkin löytyi yksi kurssi, joka sattuu sopivasti omiin aikatauluihin ja viitsimispuolikin osui kohdilleen. Motivaatiota antoi myös puoliso, joka innosti ilmoittautumaan kurssille (jonka on itsekin aikoinaan suorittanut, kuten myös sitä seuraavat kurssit) ja lupasi vielä että kurssilla tarvittava materiaali löytyy omasta kirjahyllystä. Niinpä ilmoittauduin tänään saaristolaivurikurssille! 

Kyseessä on merenkulun peruskurssi, jossa (toivon mukaan) opin merimerkeistä ja -kartoista, jotain kompassin käytöstä ja reittisuunnittelusta sekä tietysti meriteiden säännöistä. Ehkäpä näistä on minulle jotain iloa kun ensi kesänä taas veneillään. 

Odotan jo innolla syyskuuta ja ensimmäistä maanantai-iltaa kun istun pulpetissa ja pääsen navigoimaan opin tielle. :) 

Muistoja lapsuudesta

Vaikka olen asunut jo n.14 vuotta omillani, löytyy lapsuuden kodista vielä iso kasa kaikenlaista tavaraa mikä ei ole muuttokuormiin mahtunut mukaan. Viimeisimmät aarteet löytyivät viime viikonloppuna vanhempieni luona kyläillessäni. Kasa karvaisia kavereita, joihin liittyy monenlaisia muistoja. Sen verran tärkeitä ovat olleet, ettei niitä ole pois annettu tai heitetty vieläkään. Nyt voisi ehkä olla jo aika... Muistathan eivät katoa, vaikka itse tavara ei enää omassa omistuksessa olisikaan. 

Erityisesti noihin nalleihin liittyy tarinoita, joita vieläkin muistellaan ja joiden muistan olleen itselleni erityisen tärkeitä. Tuo pieni vihreä oli minulle rakas, taisin sen kanssa joitain kyyneleitä lapsena tirauttaa. Nalle ostettiin minulle ollessani mukana matkassa kun veljeni kuskattiin armeijaan. Taisin olla kuuden tai seitsemän vanha. Ikävä oli kova jo ennen kuin veljeni astumisesta armeijan harmaisiin oli kulunut montakaan hetkeä ja kuulemani mukaan niin oli itku ja parkukin. Niinpä kotimatkalla minulle ostettiin R-kioskista nalle (joka tietenkin nimettiin veljeni mukaan) ikävää helpottamaan. 

Kolme isompaa nallukkaa ovat tarttuneet matkaan Tykkimäen huvipuistosta eri vuosina siellä huvitellessani. Kaikki ovat päävoittoja onnenpyörästä. Ensimmäisenä vuonna bongasin ihanan ruskean ison nallen ja halusin ehdottomasti kokeilla onneani, toiveena tietysti voittaa se ensimmäisellä pyöräytyksellä. Vanhempani yrittivät varmasti opettaa realismia, ja varjella suurelta pettymykseltä sanoen "ei se välttämättä osu kohdalle, mutta voit toki kokeilla jos vaikka onni osuisi kohdalle". Ja sehän osui! Niinpä nalle nimettiin onneksi. Kun seuraavana kesänä olimme matkalla Tykkimäelle kerroin toivovani että voittaisin toisenkin nallen (eri värisen vielä valitsisin niin olisi Onnille kaveri) minua taas varoiteltiin että "eihän se nyt kahta kertaa onnistu..". Vaan kuinka kävikään! Taas ensimmäisellä yrittämällä päävoitto. Otin nyt siis valkoisen nallen ja nimeäni sen Toivoksi. Arvaatteko jo miten kävi seuraavana vuonna? :) Uskoin jo ihan tosissani että lähden nalle kainalossa kotiin huvipuistoreissulta. Ja niin tosiaan tapahtui, tällä kertaa Uskon kanssa. Usko-nalle oli hiukan erinäköinen, punaisista vaatteissaan. Mutta eipä tuo haitannut. 

Tuosta ruusua pitelevästä puolusta en ole ihan varma, että onko se juuri se pupunen joka löytyi eräänä pääsiäisenä sänkyysi vierestä kun aamulla heräsin. Oli tai ei, mutta siitä tulee aina mieleen se aamiainen järkytys, kuin huomasin että olin herännyt liian aikaisin... Pääsiäispupu ei ollut ehtinyt karkuun, ja oli sitten jähmettynyt paikoilleen! 

Luulen että näiden karvaisten ystävien olisi jo aika jatkaa matkaansa. Ehkäpä ilahduttamaan tai lohduttamaan jotakuta lasta jossakin... Minun kohdallani ne ovat jo tehtävänsä tehneet, ja hyvin ovatkin siitä suoriutuneet! 

Hiki laiskan virkatessa

Kesän isompi projekti virkkauksen saralla on saatu vihdoin päätökseen. Alkukesästä tuli jostain päähäni virkata verhokappa tulevan keittiön ikkunaan. Joku järjen ääni päässäni onneksi kehotti pysymään realistisissa rajoissa ja tavoitteissa, joten päätin koko ikkunan verhon sijasta virkata salusiinin... Vai miksikähän näitä ikkunan alaosaan tulevia lärpäkkeitä sanotaan? Ohje löytyi internetin syövereistä, ja sitä oli oikein mukava virkata. Eikä ohjettakaan muutamien ensimmäisten kerrosten valmistuttua tarvinnut vilkuilla kun mallia saattoi katsoa jo tehdystä työstä. 

Ikkunaan saakka ei verho ole vielä päässyt, ja siinä piileekin pieni jännitysmomentti... Onkohan verho tarpeeksi leveä? Ikkunan leveys kun on vain arvioitu, joku laiskuus siinä kohtaa kai iskenyt etten ole saanut mittanauhaa koskaan esille kun olen ikkunan luona vieraillut (sijaitsee eri osoitteessa tuo ikkuna siis). Toivon että 120cm on riittävästi... Enempää en jaksanut. Iski laiskuus, tai oikeastaan motivaation puute. Luulen että tämän kokoinen työ on maksimi - yhtään suurempi, niin jäisi minulla kesken. (Ihan niinkuin aikoinaan lähes jokainen käsityötunnilla aloitettu työ.. Mistähän opettaja mullekin numeron aina keksi kun mitään valmista ei koskaan tullut)

Kun salusiini oli saanut kaikki tarvitsemansa silmukat tuli virkkaajalle kuitenkin jotenkin tyhjä olo. Mitäs sitten tekis? Jotain piti aloittaa, ja tällä kertaa jotain pientä ja nopeasti valmistuvaa. Löysinkin yhdestä taannoin ostamastani virkkauslehdestä kivan pikkuliinan ohjeen, ja ajattelin kokeilla tulisiko siitä mitään. Se oli lehdessä mielestäni aika hauskan mallinen, eikä virkattavaakaan ollut kuin 11 kerrosta! 

Yksi ilta siinä meni, ja tässä on tulos:

Pikkuisen liinan sisään mahtuu rutkasti pieniä virheitä, mutta koska ajattelin pitää sen itselläni, niin antiolla vaan! :) 

Liinasta tuli vähän pienempi kuin odotin, mutta kyllä sen päälle pieni kahvikuppi ja pullalautanen mahtuu. Pitäisiköhän tehdä oikein sarja ja käyttää kahvipöydässä... Toisaalta, jotain uutta kivaa olisi hauska kokeilla. Pysyisi se motivaatiokin paremmin yllä! :)