On helppoa kannattaa ja kannustaa joukkuetta joka pärjää. "Hyvä me, hyvä meidän joukkue!"
Mutta miksi se kannustus on niin vaikeaa juuri silloin kun (joukkue) sitä eniten tarvisi?
(Kuva Arto Tolsa areenalta)
Kyllä. Katsoin eilen jalkapalloa, koko 1-7 teurastuksen alusta loppuun. Kaksi ensimmäistä maalia oli vielä jotenkin aivojeni käsiteltävissä, mutta seuraavat viisi eivät. Ja jos Brasilian maajoukkueen jäätyminen oli minulle yllätys, tuntui se olevan sitä myös kaikille muille. Asia joka jäi kuitenkin eniten vaivaamaan oli yleisön reaktiot. Voin vielä ymmärtää, että ei juurikaan laulata eikä tee mieli tehdä aaltoa kun oma joukkue on rajusti tappiolla. Mutta että buuataan omille pelaajille. Siis ihan vain siksi, ettei saanut tehtyä maalia.
En tiedä johtuuko se suomalaisesta epäonnistumisenkulttuurista (epäonnistumisen mahdollisuus on aina suurempi kuin onnistumisen, siis ajatuksen tasolla), mutta en myöskään ymmärrä sitä että voidaan vaatia/odottaa varmaa MM-voittoa. Jos voittoa ei tule, ollaan oikeutettuja painamaan joukkue lyttyyn myös omien ihmisten puolelta - kaadetaan lisää suolaa haavoihin. Pääasia että syylliset omaan pettymyksen tunteeseen löytyvät.
Niin.. Olisiko se sitten muuttanut mitään jos brasilialainen yleisö olisi jaksanut kannustaa omiaan vielä sen kolmannenkin maalin jälkeen? Ehkä ei. Mutta jotain hienoa ja liikuttavaa sellaisessa olisi ollut, jotain toivoa antavaa yhteisen asian tunnetta. "Me ollaan tässä kaikki yhdessä, vaikka ei voittoa tulekaan"
Toivon että jokaisella meistä olisi kannustujoukoissa niitäkin ihmisiä, jotka jaksavat vielä epäonnistumisen hetkellä (ja etenkin silloin) kannustaa meitä eteenpäin. Niitä jotka sanoisivat että "sinä riität ja olet arvokas" "jaksa vielä yrittää, kyllä sä onnistut!" myös silloin kun mikään ei tunnu menevän elämässä putkeen.
