perjantai 28. marraskuuta 2014

Avioliitto - mitä se tarkoittaa?

Viimeaikoina ei ole voinut välttyä avioliittopohdinnoilta. Kenelle se on tarkoitettu, mikä on sen funktio, mitä se edes oikeastaan tarkoittaa? Yritän tässä seuraavaksi kirjoittaa omia sekaviakin ajatuksiani muidenkin ihmeteltäväksi.

Veikkaan että jos kysyttäisi sadalta ihmiseltä määritelmiä avioliitolle, tulisi monenlaisia määritelmiä. Jotain samaa kuitenkin varmasti olisi. Siihen liittyy sitoutuminen, rakkaus, yhteinen elämä ja talous, perhe, ehkäpä yhteinen sukunimi, kenties lapset. 

Jossain kulttuurissa avioliitto on ollut, ja on ehkä edelleenkin, taloudellinen asia. Eräänlainen kauppa. Suvut sopivat liittyvänsä yhteen ja näin on saatu omaisuus joko karttumaan tai säilymään. Avioliiton taloudellinen kannattavuus on ollut tärkeä asia. Suvun jatkaminen tietenkin siinä samalla on yksi avioliiton funktio.

Avioliitto on myös kahden ihmisen välinen sopimus siitä, että halutaan jakaa elämä toisen kanssa. Halutaan sitoutua ja olla yhdessä "kunnes kuolema erottaa". Halutaan perustaa perhe. Tässä alkuunpanevana voimana on rakkaus. 

Avioliitto on yhteiskunnassa tänä päivänä myös juridinen sopimus. Se on turva yhteiseen elämään sitoutuneille ja heidän lapsilleen. Se asettaa pariskunnan tiettyyn asemaan yhteiskunnassa, lain silmissä. Se antaa oikeuksia ja myös velvollisuuksia. 

Avioliitto nähdään myös kristillisenä liittona. Katolisessa kirkossa avioliittoon vihkiminen on sakramentti, pyhä toimitus. Meillä luterilaisessa kirkossa se ei sitä ole (meillä niitä on vain kaksi, kaste ja ehtoollinen). Kirkossa avioliitto liittyy vahvasti kristilliseen ihmiskäsitykseen. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Ja Jumala siunasi heidät. Tehtäväksi annettiin lisääntyä ja täyttää maa. Viljellä ja varjella, pitää huolta tästä meille annetusta elämän lahjasta. Nyt jos haluaisin olla vitsikäs ja sarkastinen, sanoisin että tuo maan täyttäminen on kyllä jo hoidettu, voidaan keskittyä välillä varjelemiseen... ;) Joskus olen miettinyt, kuinka painostava tuo lisääntymisen "ehto" on avioliitossa. Mitä jos ei voi saada lapsia? Onko avioliitto silloin vain "puolikas" tai jotenkin epätäydellinen? 

Minun on jostain syystä helppoa ja luontevaa kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia. Soisin niin mielelläni samat oikeudet kaikille pariskunnille. Lain tulee mielestäni olla kaikkia ihmisiä samoin kohteleva ihonväriin, sukupuoleen, uskontoon tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Ateisti, hindulainen tai kristitty voisi sitoa avioliiton lain edessä, vaikka joku uskonnollinen johtaja sanoisikin, että "meidän uskonto ei nyt juuri tuota hyväksy".

Kun taas mietin sitä, miten kirkon tulisi suhtautua ja toimia, olen epävarmempi. En ole teologi, en uskonnontutkija tai eksegeetti (vai mitä ne raamattutieteiljät ovat). Olen ihan vain tavallinen kristitty. Minulle on opetettu, että on kristillistä rakastaa ja kunnioittaa kaikki ihmisiä. Minulle on opetettu että Jumala on luonut ihmisen - Siis Ihan Jokaisen - omaksi kuvakseen. Oletan ja uskon myös että kaipuu toiseen ihmiseen ja läheisyyteen on Jumalan lahja. Siksi myös lapsellisella tavalla uskon, että Jumala ei haluaisi kieltää tätä kaipuuta tai rakkauden lahjaa yhdeltäkään luodultaan. 

Samalla ymmärrän, miksi kirkolla saattaa olla vaikea urakka edessä kun mietitään että mitäs nyt sitten tehdään. Vihitäänkö kaikki, vihitäänkö vain heterot vai eikö vihitä ketään vaan siunataan avioliittoja (joko kaikkien tai vain heteroiden). Uskonnot tukeutuvat aina vahvasti perinteeseen, ja kristillisenkin kirkon vuosisatainen perinne on miehen ja naisen välinen avioliitto. Se liitto ikäänkuin jatkaa Jumalan luomistyötä. Raamatussa annetaan monta esimerkkiä miehen ja naisen välisestä liitosta. Jotkut tosin sanovat että siellä on myös yksi esimerkki kahden miehen välisestä rakkaudesta... Lienee kiistelty ajatus.

Jos mietitään tätä aikaa, niin voi kai sanoa että virallisen avioliiton merkitys on muuttunut tai jopa vähentynyt. Yhä enemmän pariskunnat elävät avoliitossa. Perhekin kyllä perustetaan ja yhteistä taloutta pidetään, mutta ei mennä virallisesti naimisiin. Ennen virallista avioliittokäsitystä ja erilaisia lakeja ja kaavoja olisi nämäkin avoliitot katsottu ihmisten silmissä avioliitoiksi. Pari on päättänyt elää yhdessä ja perustaa perheen. Postilaatikossa on molempien nimet. 

Ei myöskään voida sanoa että avioliitto olisi enää se "papin aamen" ja lupa päästä nauttimaan seksuaalisuuden lahjasta. Eikä se silti tarkoita "kevytmielistä" härvellystä ympäriinsä.


Paljon kuulee sanottavan, että tasa-arvoinen avioliittolaki murentaa miehen ja naisen välisen avioliiton arvoa tai merkitystä. Minä olen niin naivi, että en ymmärrä miten se sen tekee. Ehkä en ymmärrä sitä avioliiton syvintä merkitystä oikein? Mielestäni enemmän avioliiton merkitystä murentavat erilaiset reality-ohjelmat joissa tehdään naimisiinmenosta show, viihdettä ja jännä seikkailu. (Kun ei tiedä kuka siellä tuomarin edessä odottaa, että kenenkäs kanssa sitä sitten avioon mennäänkään)

Olen aina ajatellut että avioliitto on sitä, että kaksi ihmistä jotka on saaneet Jumalalta rakkauden lahjan haluavat sitoutua julkisesti yhteen, yhdeksi perheeksi, yhdeksi suvuksi. Minulle Jumala on rakkaus ja rakkaus on Jumalasta. Siksi en ehkä näe sitäkään, että kahden miehen tai kahden naisen liitto olisi jotenkin väärä ... Jos siinä on voimana rakkaus. Jonkun täytyisi varmasti avata minulle syvemmin tätä kristillistä avioliittokäsitystä ja sen raamattuteologista pohjaa. 


Ajattelen myös, että ehkäpä olisi parempi että laki ja asetukset täytetään maistraatissa ja Jumalan kanssa jutellaan sitten kirkossa. Olisin aivan valmis "Saksan malliin", jossa kirkossa voidaan pyytää Jumalan siunausta ja seurakunnan esirukousta avioliitolle, mutta papit eivät vihi, vaan ainoastaan maallisen vallan tuomarit. 



Tässä näitä yhden pienen ihmisen pohdintoja... Ei niissä taida olla mitään järkeä! Mutta antakee armoo, ja kohdelkaa hellästi minunkin ajatuksiani. Minä lupaan kohdella kunnioittavasti myös muita ajatuksia.










keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Ajatuksia kannustamisesta


On helppoa kannattaa ja kannustaa joukkuetta joka pärjää. "Hyvä me, hyvä meidän joukkue!"
Mutta miksi se kannustus on niin vaikeaa juuri silloin kun (joukkue) sitä eniten tarvisi? 
(Kuva Arto Tolsa areenalta)

Kyllä. Katsoin eilen jalkapalloa, koko 1-7 teurastuksen alusta loppuun. Kaksi ensimmäistä maalia oli vielä jotenkin aivojeni käsiteltävissä, mutta seuraavat viisi eivät. Ja jos Brasilian maajoukkueen jäätyminen oli minulle yllätys, tuntui se olevan sitä myös kaikille muille. Asia joka jäi kuitenkin eniten vaivaamaan oli yleisön reaktiot. Voin vielä ymmärtää, että ei juurikaan laulata eikä tee mieli tehdä aaltoa kun oma joukkue on rajusti tappiolla. Mutta että buuataan omille pelaajille. Siis ihan vain siksi, ettei saanut tehtyä maalia. 

En tiedä johtuuko se suomalaisesta epäonnistumisenkulttuurista (epäonnistumisen mahdollisuus on aina suurempi kuin onnistumisen, siis ajatuksen tasolla), mutta en myöskään ymmärrä sitä että voidaan vaatia/odottaa varmaa MM-voittoa. Jos voittoa ei tule, ollaan oikeutettuja painamaan joukkue lyttyyn myös omien ihmisten puolelta - kaadetaan lisää suolaa haavoihin. Pääasia että syylliset omaan pettymyksen tunteeseen löytyvät.

Niin.. Olisiko se sitten muuttanut mitään jos brasilialainen yleisö olisi jaksanut kannustaa omiaan vielä sen kolmannenkin maalin jälkeen? Ehkä ei. Mutta jotain hienoa ja liikuttavaa sellaisessa olisi ollut, jotain toivoa antavaa yhteisen asian tunnetta. "Me ollaan tässä kaikki yhdessä, vaikka ei voittoa tulekaan"

Toivon että jokaisella meistä olisi kannustujoukoissa niitäkin ihmisiä, jotka jaksavat vielä epäonnistumisen hetkellä (ja etenkin silloin) kannustaa meitä eteenpäin. Niitä jotka sanoisivat että "sinä riität ja olet arvokas" "jaksa vielä yrittää, kyllä sä onnistut!" myös silloin kun mikään ei tunnu menevän elämässä putkeen. 

perjantai 23. toukokuuta 2014

Etukortti vailla vertaa


Maailma on täynnä erilaisia etukortteja, melkein jokaisella kaupalla on omansa. Perusperiaate lienee se, että kun käytät tiettyjä palveluita ja kulutat rahaa, saat pisteitä/bonuksia/etuja palkinnoksi. "Rahan arvoisia etuja!" "Säästät selvää rahaa!" "Lunasta palkintoja palkintokaupasta!" Antamalla saat, kuluttamalla kerrytät.

Tänään pompsahti mieleeni hassu ajatus: mitä jos kirkolla olisi oma etukortti. Millainen se olisi? Mitä sillä saisi? Mitä sillä kerrytettäisi ja miten? Mikä olisi sen nimi?

Leikitelläänpä hiukan.

Kirkon kanta-asiakasohjelma "Seurakuntalainen" on koko Suomen kattava etuohjelma. Siihen kuuluu 430 evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntaa yhdeksässä hiippakunnassa. Ohjelmaan liittyneet asiakkaat voivat kerätä henkistä pääomaa, sinapinsiemeniksi kutsuttuja pisteitä Seurakuntalainen-kortilla. Tällä hetkellä ohjelman piiriin kuuluu yli neljä miljoonaa jäsentä.
Seurakuntalainen-korttia näyttämällä pääset myös osallistumaan moniin kirkon järjestämiin tilaisuuksiin täysin ilmaiseksi.

Jokaisella perheenjäsenellä voi olla oma Seurakuntalainen-kortti, edut ovat henkilökohtaisia. Perhe voi myös käyttää kerätyt sinapinsiemenet yhdessä. Seurakuntalainen-kortin saat täysin ilman kuluja, kasteen yhteydessä. Kirkko kerää jäsenmaksua ansioverotuksen yhteydessä. Tällä rahalla se kustantaa kaiken jäsenilleen ilmaisen toimintansa ja palvelunsa, sekä avustaa monia heikompiosaisia erityisesti Suomessa kuin myös ulkomaillakin.

Sinapinsiemeniä saat esimerkiksi jumalanpalveluksista, kirkollisista toimituksista, konserteista, harrasteryhmistä, leireistä, raamattupiireistä, seurakuntailloista ja monesta muusta seurakunnan järjestämästä tapahtumasta ja toiminnasta. 1 tilaisuus = 1 siemen. Tämän lisäksi saat palkintosiemeniä osallistuessasi toimintojen toteutukseen tai muuhun vapaaehtoistyöhön. Sinapinsiemenet voit käyttää heti, tai säästää myöhempää käyttöä varten, ne ovat voimassa koko elämän ajan.

Sinapinsiemenillä voit lunastaa ennennäkemättömiä etuja.
Etuohjelman Isä sanookin: "Totisesti: jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne', ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta."

Vuorien siirtämisen lisäksi sinapinsiemenillä saat alennuksia paikallisseurakuntasi maksullisista palveluista, konserteista ja leireistä. Voit myös kerryttää henkistä pääomaasi ja käyttää sen sitten oman elämäsi sekä samalla muiden ihmisten hyväksi. Sinapinsiemenet voi myös käyttää kerryttämään tietoisuutta aikamme lyhyydestä, jotta saisimme viisaan sydämen ja oppisimme käyttämään hyvin jokaisen hetken joka meille on annettu.

.
.
.

No vaikka näin.. Voisihan siihen laittaa sitten vaikka senkin, että kun olet kerran liittynyt jäsenohjelmaan kasteessa, olet aina Jumalan lapsi ja siten oikeutettu siihen suurimpaan bonukseen joka jatkuu ikuisesti tämän maallisen elämän jälkeen.

Toki se voisi olla vähän "maallisempikin" kortti. Kerää pisteitä erilaisista seurakunnan tilaisuuksista ja 50 pisteellä seurakunta tarjoaa sinulle ilmaisen lipun Tarja Turusen joulukonserttiin. Toisaalta, kyllä silloin ne sinapinsiemenetkin samalla kertyy...

Joko otetaan käyttöön?

torstai 24. huhtikuuta 2014

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas...

Luin eilen nettilehdistä, että oikeusasiamies on saanut pari kappaletta kanteluita päiväkodeissa pidettävistä uskonnollisista tilaisuuksista. On järjestetty pääsiäishartaus, ja joulunakin sama meno päällä. Ei auta lupalaput, sillä lapsi ihmettelee miksi ei saa osallistua siihen kivaan tilaisuuteen mihin muut osallistuvat. "Lisäksi on väärin, että tällainen henkilökohtainen asia eli vanhempien vakaumus, näin näkyy julkisesti kaikille", toteaa yksi kantelija. Hänen mukaansa päiväkodissa kerrotaan lapsille totuutena uskonnollisia uskomuksia mainitsematta että on olemassa muitakin näkemyksiä.

Uutisoitu asia jäi kaivelemaan mieltä, se tuntui niin epätodelliselta ja oudolta. En oikein osaa sanoa miksi, ehkä elän itse aivan erilaisessa todellisuudessa kun muut? 

Asia liitetään uskonnonvapauteen ja yhdenvertaisuuteen. Sitä ajetaan poistamalla uskontoon liittyvät asiat lasten ja nuorten kokemuspiiristä. Samaan aikaan on aivan normaalia ja suotavaa opettaa lapsille että Joulupukin tontut kurkkivat ikkunoista katsoakseen onko lapsi kiltti vai ei. Että joessa asuu näkki, joka vie pieniä lapsia jos menee yksin rantaan. Että hammaskeiju jättää kolikon takan reunalle, jos itse jättää siihen irronneen maitohampaansa. Että haikara tuo vauvat. Mutta Jeesuksesta ei saa puhua, lapsihan voi uskoa hänet todelliseksi! 

Pääsiäisen alla pidettiin meidänkin kirkossa pääsiäishartaus päiväkotilapsille. Kirkkoon saapuikin iso porukka lapsia lähialueen päiväkodeista. Innostuksen saattoi aistia ilmassa. Lapsille se oli selkeästi kiva ja iloinen tapahtuma. Sai hämmästellä kirkkotilaa, ihailla urkuja, jutella papin kanssa. Ensimmäiset kirkkoon tulleet suorastaan juoksivat etupenkkiin hihkuen "mä ainakin istun ihan edessä!" Mietin, missä vaiheessa tuo innostus häviää, jumalanpalveluksissa nimittäin kaikki haluavat istua ihan takana...

Hartaus koostui lauluista, lyhyestä (mutta hauskasta ja mielenkiintoisesta) papin puheesta raamatunlukuineen sekä pienestä rukouksesta. Pappi kertoi miksi ihmiset kokoontuvat kirkkoon pääsiäisenä, miksi hänellä on se valkoinen "kaapu" päällä, mikä on raamattu, mitä kanttori tekee ja monenlaista muutakin hyvää tietoa liittyen siihen mitä liittyy kristinuskoon ja kirkkoon. Lapset lähtivät hartauden jälkeen iloisin mielin takaisin päiväkotiin, taskussaan hiukan yleistietoa luterilaisesta kulttuurista. 

Ehkä lapsi sitten kotona kertoilee päivästään vanhemmilleen, jolloin vanhemmilla onkin hyvä tilaisuus keskustella omista näkemyksistään. Ja toisaalta, jos lupaa kirkkoretkeen ei ollut, ja lapsi sitten sitä kotona ihmettelee, voi senkin käyttää hyväkseen tilaisuutensa kasvattaa lastaan oman maailmankatsomuksensa mukaan. 

Voisiko valinnanvapaus riittää, vai tarvitaanko ehdottomia kieltoja?

torstai 6. maaliskuuta 2014

Toimittajan opissa



Tänään saimme me seurakunnan työntekijät osallistua ihan omaan toimittajaseminaariin. Seppo Sirkka ja Hannu Koskela tarjosivat apua ja oppia toimittajuuteen sekä kirjoittamiseen. Kaikkeen sitä on kanttorinkin taivuttava, musiikin maailmasta median pyörteisiin.

Aamu alkoi osuvasti lausahduksella "jos et näy, et ole olemassa". Oppia mediamaailmasta ja juttujen teosta tarvitaan myös kirkon piirissä. Paljon tehdään hyvää työtä ja erilaisia projekteja, joista kukaan ei tiedä. Ei osata pitää ääntä ja kertoa tarinoita, olla olemassa mediassa.

Harjoitusta juttujen tekemisestä saimme ryhmätyön muodossa. Ideoimme kuulemamme tarinan pohjalta iskeviä otsikoita, mahdollisia kuvatekstejä, artikkelin näkökulmaa ja ydintä, viitekehyksiä ja sitä "villakoiran ydintä". Hauskaa oli porukassa tehdä tehtävää, vaan ei se tuotos ihan helpolla syntynyt. Jotain saatiin silti puserrettua kun oikein yritettiin. Kiinnostaisiko juttu miehestä, joka lähti etsimään yksinäisyyttä, mutta löysi lopulta jotain ihan muuta? Otsikkona "Ajantappaja". Jutun kuvassa bussipysäkillä seisova vanhempi mies kädessään variksen sulka (kuvateksti: Salainen miljonääri).

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kuva myös kiinnittää huomion ja syöpyy mieleen, niin hyvässä kuin huonossakin. Kuvien valinta ja sommittelu on siksi niin äärettömän tärkeää. Osuvien otoksien ottoon tarvitaan myös ammattitaitoa ja silmää. Tiesittekö muuten, että jos kuvasta löytyy kolmio, se miellyttää katsojan silmää?

Toivon, että jotain oppeja tästä päivästä jää tuonne selkärankaan. Ainakin se, että oppisi näkemään kaikenlaisia jutunjuuria ja tarinoita omassa arkisessa työssä. Vaikka minusta ei toimittajaa yhdessä päivässä taottu, niin ehkä osaan jatkossa tarjota mielenkiintoisia juttuja niille, jotka loihtivat niistä reportaaseja ja artikkeleita.

Lopuksi vielä tämä aivan turha loppulause. The End.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Päivän tärkein - huutomerkki vai kysymysmerkki?

Aamupala - päivän tärkein ateria. Näin ainakin sanotaan.
Omalla kohdallani se on vuosikausia koostunut lähinnä kahvista. Piste.
Ennen kuin opin juomaan kahvia, se koostui... ei mistään. Perustelin sen aina sillä, että aamulla ei ole nälkä, pikemminkin ei tee mitään mieli, ja kiirekin on.

En tiedä mikä siinä on ollut niin vaikeaa. Miksen viitsi tehdä voileipää tai puuroa, kun viitsin kuitenkin laittaa kahvin porisemaan? Toisaalta, en oikein koskaan ole ollut mikään puuroihminen. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Riisipuuro on kyllä makoisaa ja mannapuurokin ihan herkkua, mutta kaurapuuro ei mene alas - yritetty on, huonolla menestyksellä.

Olen aina luullut, että kaurapuuro on ainoa "helppo" aamupalapuuro keittää nopeasti. Maitoon tehdyt puurot palavat pohjaan tai niitä pitää hauduttaa tuntikausia. Kaikenlaisia luuloja sitä itselleen kasaakin!

Nimittäin.

Tässä männäviikolla kaupassa pyöriessäni tuli jotain kummasta mieleeni tutustua puurohyllyn tarjontaan. Ja sieltä löytyi minulle mielenkiintoinen "uutuus". Spelt täysjyvämanna. Manna sai kiinnostumaan, spelt kuulosti muodikkaalta ja täysjyvä terveelliseltä. Ostopäätös syntyi kun katsoin valmistusohjeen. Maitoa, puurohiutaleita, kattila ja 3min hämmennystä. Ei paha!  (tämmönen: http://www.tuoretori.fi/tuotteet/spelt-taysjyvamanna-luomu/325/category/)

Ja niin siinä sitten kävi, että nyt on viikon verran nautittu ihan oikeaa aamupalaa. Puuroa! Ihmeiden aika ei siis ole vielä ohi. Ja jollain oudolla tavalla oikeastaan tykkään siitä, että voi aamusella kaivaa sen kattilan esille ja touhuta puurot siinä kahvin poristessa keittimessä. Ja kyllä se maistuu - jopa aamusta - ei ole ongelmaa ruokahalun kanssa.

Suosittelen!


tiistai 25. helmikuuta 2014

Kaapit täynnä kamaa

Talviloma on mennyt täysin muuton keskellä - rivitalokolmio sai jäädä uusill asukkaille ja vanha rintamamiestalo sai ottaa vastaan minut ja kaikki tavarani. Ähky taisi tulla rintamamiestaloraukalle!

Tässä viikon aikana on moneen kertaan mielessä käynyt Uppo-Nallen runo (kirjoittanut Elina Karjalainen):
Ihmiset tahtovat kaikenlaista, vieraita tavaroita vieraista maista.
Pian ovat kaapit täynnä kamaa, elämä kuitenkin yhtä ja samaa.
Iloon ei tarvitse tavaraa hankkia, siihen ei tarvita edes pankkia.

Muutto antaa kyllä hyvän syyn tutkailla tavaramääräänsä ja karsia sitä. Tulee väistämättä mieleen, että vähemmälläkin pärjäisi. Mihin oikein olen alunperin tarvinnutkaan sitä neljättä taikinakulhoa tai viidettä täkkiä. Entäpä ne kaikki päiväpeitot ja koristetyynyt? Voisinko ehkä pärjätä vain yhdellä raastinraudalla tai riittäisikö yksi kahvinkeitin?

Sattuneesta syystä myös nuottikaappini oli pursunut yli äyräiden ja kun kahlasin pinoja läpi, huomasin säilyttäneeni monen monituista monistetta kappaleista, joista puuttuu puolet. Löysin itsestäni myös pienen hamstraajan - tyhjiä hillopurkkeja oli luvattoman paljon säilötty kaapinperukoille. Ehkä olin ajatellut askarrella niistä jotain?

Muutama reissu hyötispisteille vähensi tavaramäärää jo ihan kivasti, yksi peräkärryllinen löytyi ihan kaatopaikkatavaraakin. Mutta entäpä sitten kaikki se, mille jollakin muulla voisi vielä olla käyttöä. Enhän toki heitä täysin ehjiä kenkiä tai kahvinkeittimiä, mukeja, lautasia tai laseja pois!

Ratkaisu oli lähellä!

Melkein naapurissa sijaitsee kierrätyskeskus! Sotek säätiön pitämä Ekotalli otti vastaan vanhat hyväkuntoiset patjat, pieniksi (ja isoiksikin) jääneet vaatteet, kengät, astiat ja pienet kodinkoneet. Sinne menikin hyvä lasti käytettyä kamaa jollekin sitä tarvitsevalle. Minun mieleni ja tavaramääräni keveni! :)

Tästä eteenpäin voisi ainakin yrittää sitä, että roudaa vanhaa hyväkuntoista tavaraa kierrätykseen, huonokuntoista hyötikselle/kaatopaikalle, ja välttää turhakkeiden ostamista.

Kotkan alueella asusteleville pari kierrätysvinkkiä:

Sotek (Kotka/Hamina)
Jäteasema Kotkassa

Lisäksi on erilaisia lähetys-/hyväntekeväisyystoreja (Fida, Pelastusarmeija, ym.) joihin voi viedä hyväkuntoista tavaraa myytäväksi hyvään tarkoitukseen. Myös seurakuntien diakoniatyölle voi tarjota itselle tarpeetonta tavaraa, heillä voi olla tiedossa perheitä joille kyseinen tavara voi olla erittäinkin tarpeellista.