Geokätköilyä pitkäperjantaina

Olisi pitänyt aavistaa jo heti aamusta, ettei tämä ole paras mahdollinen päivä kätköilyyn. Taivaalta tulee räntää, ja ehkäpä muutenkin olisi ollut hyvä päivä pysytellä kotosalla. Mutta jostain se kutina vain tuli, että nyt pitää päästä kätköjä etsimään ja ulkoilmaan.

Tutkittuani netistä lähialueen kätköjä, ja (mielestäni) napsautettuani ne gepsiin, suuntasinkin ensimmäiselle kätkölle. Klåsarön voimalaitos oli määränpäänä. Kartasta katsoin jo etukäteen summittaisen paikan ja parhaan reitin autolle. Lähestyässeni kohdetta iski ikävä tunne mahanpohjaan. Miksi gepsi ei jo näytä kätkön nimeä näytössään? Yrittää itsepintaisesti vain opastaa toisaalle purkkeja etsimään.

Paikan päällä selvisi miksi. Lataus ei ollutkaan onnistunut. Voihan rähmä! Ajoinko turhaan räntäsateessa pitkin mutkaisia hiekkateitä? Luovuttaminen ei ollut vaihtoehto, ja olinhan katsonut kartasta summittaisen paikan. Ja sieltähän se löytyi! Heti ensimmäisellä "kopaisulla" käteen. Pitipä paikalta postuessa vielä napsaista yksi kuva muistoksi - vaikkei kuvan taso päätä huimaa...


Seuraavaksi ajattelin taktikoida, ja etsiä kätköä jonka tiesin varmasti olevan gepsissäni. Kurjaahan olisi ajella taas useita kilometreja huomatakseen, ettei kätköä ole laitteessa lainkaan.

Siispä Tuuskiin luolia tutkimaan. Täällä olinkin käynyt jo vuoden vaihteessa rämpimässä, mutta luovuttanut kertaalleen kun kätkö ei vain osunut näppeihin ja sukatkin oli märkänä. Ajattelin, että nyt nappaa, olinhan jo pari paikkaa saanut pois laskuista.

Lunta olikin tällä kertaa enemmän, ja pelipaikalle pääsy vaati hieman enemmän rämpimistä. Olihan siellä luolia kerrakseen, isompaa ja pienempää. Monta otollista kohdetta. Gepsikin tuntui toimivan moitteetta ja osoitti suuntaa. Helpommat kolot tutkin aluksi, vaikka gepsi toki sanoi, että "ei se vielä tässä ole". Kymmenen metriä olisi kivuttava kivikkoa ylöspäin, jos laitetta oli uskominen. Siispä suunta kohti ylempiä luolia. Puolessa välissä matkaa napsahti!

Nimittäin polvi. Tai oikeastaan vihlaisi enemmän kuin napsahti. Kipu sai silmät sumenemaan ja jalan lähtemään alta. Siinä sitä sitten istuttiin lumihangessa keskellä kivikkoa ja mietittiin, että mitäs nyt sitten? Polvi on tehnyt saman tempun ennenkin, ja silloin tarvittiin auttavaa kättä rappusten nousuun ja laskuun... Kipu kyllä yleensä on hellittänyt jonkin ajan jälkeen. Ja niin kävi onneksi nytkin, pienen jalan ravistelun jälkeen. Kiipeily ei kuitenkaan enää tuntunut niin kivalta vaihtoehdolta - varsinkaan kun ei koskaan tiennyt onko lumipeitteen alla kolo vai kivi. Päätin siis käyttää kivuttoman tilanteen hyväkseni ja laskeuduin maan tasalle. Luolia kaiholla katsoen...


Sinne jäi se kätkö kesäisempiä päiviä odottamaan. Ja taidanpa ensi kerralla ottaa kaverin matkaan - varmuuden vuoksi.