2. Adventtisunnuntai

Viikko sitten lauloimme Hoosiannaa ja aloitimme joulun odotuksen ja valmistelun. Tänä sunnuntaina palaamme hieman tuomisunnuntain tunnelmiin ja mietimme odotusta vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Kun Jeesus tulee, olemmeko valmiit ja valveilla - onko uskon lamppu pysynyt päällä vai onko liekki päässyt sammumaan?


Luuk. 12: 35-40
Jeesus sanoo:
    ”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa. Autuaita ne palvelijat, jotka heidän herransa palatessaan tapaa valvomasta! Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä. Autuaita nuo palvelijat, jos hän tapaa heidät näin valvomasta, tulipa hän ennen sydänyötä tai sen jälkeen!
    Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, minä yön tuntina varas tulee, hän ei antaisi murtautua taloonsa. Olkaa tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.”

Joka on joskus yrittänyt valvoa yhdenkin yön läpi ja vaikka vielä seuraavan päivän, tietää miten vaikeaa se on. On helppo valvoa yhdessä, silloin kun on jotain mielekästä tekemistä - vaikka väsyttäisi niin seura kenties pitää hereillä ja kannustaa tehtävässä. Yksin valvominen on lähes mahdoton tehtävä.

Tulee mieleeni nuorten kirkkoyöt - vietämme nuorten kanssa illan ja yön kirkossa. Kirkossa lauletaan, ja vietetään aikaa. Tutustutaan kirkkorakennukseen perinpohjaisesti, ja sitten kun on laulut laulettu ja iltahartaudet pidetty, käydään nukkumaan. Tai siis nuoret käyvät. Me ohjaajat valvomme unta. Turvallisuussäännöissä vaaditaan kahden aikuisen valvontaa läpi yön, sillä tila ei ole tarkoitettu majoittautumiseen. Voin kertoa, että vaikeaa on tuo valvominen. Kun pitää olla hiljaa ja häiritsemättämuiden unta, hämärässä kirkkotilassa - ja silti pysyä valveilla läpi yön. Kyllä se väkisinkin menee loppuyöstä nuokkumiseksi ja säpsähtelyksi. Yritys on kova, onnistuminen ei silti aivan täydellinen.

Mitähän tuo valvominen ja valmiina oleminen mahtaisi tarkoittaa tässä meidän kristityn elämässä? Tuskin ihan käytännössä valvomista, se ei tekisi hyvää kellekään.

Virressä 536 se on muotoiltu näin:
1.

Kristus, valo valkeuden,
Isän Poika iäinen,
armostasi jälleen uuden
päivän saamme suloisen.
Valo varjot hajottaa,
salatutkin paljastaa,
nostaa kaikki levoltansa
työhön kutsumuksessansa.
2.
Saakoon Henki rakastava
sydämemme lämmittää,
että kova, paha sana
tänään lausumatta jää.
Katso, Herra, eksymme.
Työmme, ajatuksemme
meidät ilman Henkeäsi
vievät kauas edestäsi.
5.
Uskon lamppu lakkaamatta
öljystäsi loistakoon,
käymään tietä oikeata
Pyhä Henki johtakoon.
Päästä meidät pahasta,
anna rauha taivaassa
iloisesti kiittääksemme
armostasi, Jeesuksemme.


Öljyä siis tarvitaan uskon lamppuun että se jaksaa palaa. Sitä öljyä voisi näin jouluaikaan hakea adventtikirkoista, kauneimmista joululauluista, jouluhartauksista ja joulun jumalanpalveluksista. Ei unohdeta eikä Jeesus-lasta joulunvietossa, ettei käy niinkuin vanhassa joululaulussa lauletaan "..laps hankeen hukkuu, unhoittuu.."
Täältäkin löytyy öljyä uskon lamppuun tällaisessa nettimuodossa: http://www.evl.fi/kappeli/

Hoosianna, Daavidin poika!

Joulukuun ensimmäinen päivä. On ensimmäisen adventtisunnuntain aamu. Kirkkovuoden ensimmäinen sunnuntai, uuden alku tämäkin siis. Kirkkovuosi alkaa odotuksella, ja toivolla että on tulossa jotain mikä muuttaa kaiken. Hoosianna, auta, pelasta!

On hienoa, että me ihmiset olemme ottaneet tämän ensimmäisen adventin jotenkin omaksemme. Kirkot täyttyvät ihmisistä, jotka haluavat laulaa yhdessä muiden kanssa Hoosiannaa. Moni sanoo, että joulua ei tule jos ei pääse "hoosiannakirkkoon", se koetaan siis tärkeänä joulun ajan aloittajana.

On jotenkin mahtavaa, että vielä tänäkin päivänä aloitamme kirkkovuoden toivottamalla Jeesuksen tervetulleeksi laulaen(huutaen) samaa kuin väkijoukko pari tuhatta vuotta sitten. "Hoosianna, Daavidin poika. Kiitetty olkoon hän joka tulee Herran nimeen." Siis, pelasta, auta! Se on jotain niin hienoa, että itsellä on usein vaikeuksia laulaa - tunne tahtoo viedä voiton ja lauluäänen mennessään.
Tulee jotenkin myös mieleen Jeesuksen sanat fariseukselle, joka halusi kieltää tuon huudon (luuk.19:40) "Jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat."

Anna siis Hoosiannan raikua! Ja saa sitä laulaa muulloinkin kuin tänään. Jos et jostain syystä kirkkoon pääse/ehdi, niin laula vaikka tämän videon mukana. Se on Porvoon kirkosta, vuonna 2008 tallennettu virsi numero 1 - Hoosianna, Daavidin poika.

Piispa Irja Askola päivitti tänä aamuna facebookiaan seuraavalla tekstillä:

Hoosianna!

Saan liittyä joukkoon,

joka kulkee kohti joulua.

Saan laulaa sydämeni kyllyydestä tai 

sitten vaan ujosti hyräillä.

Joulupolulla astelemme, me erilaiset ihmiset.

”Hoosianna”

taipuu kaikenlaisten ihmisten todellisuuksiin.

Joku muistaa alkuperäisen merkityksen:

Jumala, armahda meitä ja juuri minua nyt.

Joku toinen huomaa aasilla matkaavan Jumalan:

etenee hitaasti, jotta ehtii nähdä,

ei piiloudu panssareitten taakse,

jotta tulee osaksi yhteistä ihmisyyttä,

ihoetäisyydelle. 

Hoosiannaa laulan ja rukoilen: 

Että en olisi kenellekään este päästä lähelle 

Jumalan kansan värikästä joukkoa.

Hoosianna!

Että en olisi milloinkaan porttivahti,

joka rajoittaa ihmisen oman äänen

ja suoran yhteyden Jumalalle.

Hoosianna!

Että yllättyisin adventtikulkueen keskellä,

Jumala liikkeellä kansalaisten keskellä. 

Silloin ja yhä näinä päivinä.

Radioituna

Eilen sain ilon olla mukana toteuttamassa sanajumalanpalvelusta Kotkan kirkossa. 

Erityistä tästä tapahtumasta teki se, että tosiaan vietettiin sanajp:ta eikä messua. Ja että sain mukaani musiikkia toteuttamaan hyvän ja suhteellisen ison porukan huippumuusikoita. Kirkon parvella oli lisäkseni seitsemän muutakin kanttoria sekä vielä lyömäsoittaja ja klarinetisti. 

Ai niin, ja kaikki mitä tehtiin meni suorana radioon...

On se vaan jännä juttu, miten voikin etukäteen tuntua vatsan pohjassa asti tämä tieto siitä, että kuulijoita saattanee olla normaalia enemmän. "Entäpä jos sähellän ja söhellän, enkä saa oikeita rekisteritappeja nykäistyä virsiin ja litrugiaan ja muuhun musaan. Entä jos annan kuorolle väärän äänen, entä jos soitan väärin.. entä jos... sitten menee kaikkien pyhäpäivä pilalle." 

Mutta toisaalta taas. Musiikkeja ja kokonaisuutta oli innostavaa suunnitella ja rakentaa. Sovitusten teko oli erityisen kivaa, sai antaa mielikuvituksen lentää. (Vaikka eihän se nyt tietenkään aina lennä, jolloin kiva ei ole se osuvin kuvaus :) Ja se yhdessä tekeminen, se on rikkaus!

Ehkä mieleenpainuvin hetki eilisessä jumalanpalveluksessa minulle kanttorina oli se, kun havahduin kesken virren siihen että naamallani oli leveä hymy ja soittelin lähes silmät kiinni vain nauttien siitä hetkestä, musiikista, yhteisestä tekemisestä ja kaikesta siitä mitä ympärilläni tapahtui ja kuului. Voiko parempaa työtä olla olemassakaan?

Ideaali tilanne olisi mielestäni se, että aina voisi toteuttaa jumalanpalveluksia ja messuja näin. Että olisi innokkaita muusikoita ympärillä, että olisi aikaa keskittyä sovituksiin, messun kokonaisuuteen ja sen harjoitteluun. Että se, millaisena itse näkee ja kokee messun saisi tulla myös kirkkovieraiden nähtäväksi ja koettavaksi. Ei vain silloin joskus harvoin kun se menee radioon tai televisioon (tai on joku muu erityinen pyhä), vaan että se olisi enemmän sääntö kuin poikkeus. 

Jaetaanpa vielä, jos joku haluaa hartautua eilisen aiheisiin vielä myöhemminkin (tämä on kuunneltavissa viikon  Yle Areenassa). Saarna oli ajan hermoon osuva, ja suosittelen kuulemaan (kohdasta 27:40)

http://areena.yle.fi/radio/2061187

Ja..yksi omista lempikohdistani alkaa aikaleimalla 32:55... ;)

Työhyvinvointi

Käväisin muutaman päivän kurssilla Lahdessa - aiheena työsuojelu. Paljon hyvää ja tärkeää asiaa liittyen työturvallisuuteen, työhyvinvointiin ja työilmapiiriin.

Saimme kurssilla monisteen, jossa oli hauskalla tavalla koottu yhteen erinäisiä pelisääntöjä joiden noudattaminen työpaikoilla varmasti lisää työviihtyvyyttä. Kieli on savoa, mutta eiköhän se aukene niillekin jotka eivät savoa äidinkielenään puhu.

Yhteiset pelisäännöt on koonnut Työterapinen yhdistys ry (arvatennii Kuopijosta)

Yhteiset pelj' siännöt

1. Muista käätöstavat hyvät, sillo ei jiä työkavereille arvet syvät.

2. Yks sana voep pelastoo koko päevän ja karistoo mielestä viimeisennii huolen häevän.

3. Kunnioita ommoo ja toesten työtä, eläkä vuan kellekkää pajunkööttä syötä.

4. Elä huasta pahhoo, siitä ajasta ee työnantaja maksa sulle rahhoo, se vuan ommaan niskaa kuitennii kuatuu ja äkkiä hyvä työilmapiirj' muatuu.

5. Jokkaene meistä on er'laene. Pietään huolj' että pyssyy jatkossakkii hyvä maene.

6. Muistetaan, että jokkaenen tekköö oman ossuutesa nii hyvin ku taetaa, ja jos laalattaa anna luikauttoo vaekka "kään aho laetoo, minä iliman paetoo.."

7. Kun oot rehti tiedelle, et anna valtoo kierouvelle eekä muullekkaan moeselle.

8. Kaekki ommoo elämäntilanettaan ellää, huomiojjaan se, niin pahhoo olloo ee ois kellää.

9. Elä mittään varasta, se on sinun evulle parasta.

10. Elä jatka huhuja, eli oo luottamukse arvone eläkä sonnan huastaja. Koeta katkoo het huhulta siipiä, eläkä anna sen etteenpäen hiipiä.

11. Kun ihteesä muistaa luottoo, se hyvvee mieltä vuan tuottoo!

12. Elä mieltäs osota, suatikka huuva, tae noeju, niin eeköhän ne asiat sillon hyvin hoeju.

13. Elä toesta lyö, eläkä työkaverin evväitä syö.

14. Tarjoo apuvas myös muille, se tuop varmasti hymyn kaekkien suille.

15. Tartuta muihinnii hyvvee mieltä, eläkä missään nimessä kellekkään näätä irvistystä tai kieltä.

16. Jokkaesella on pma tapasa toemia, se tuo mahottomasti työyhteisöö voemia.

17. Joku on hijas, noppee on toenen, se ee tarkota että kukkaan oes loenen. On vuan löövettävä  yhteinen tahti, oltpa päevävuorossa tae yövahti.

18. Enne ku syyttävvee sormee näätät, tarkastele ommoo asennetta ja järkees käätä.

19. Muista työssä myös huumorjtaju, se ei kuitenkaan sua olla ihan mahottoman raju.

20. Loppuu vielä koko homma lyhyvesti: Oo vouhkaamata ja ollaan immeisiks!

Uutta oppimaan!

Joka syksy selaan läpi postilaatikkoon toimitetun kansalaisopiston opinto-oppaan ja löydän sieltä monia mielenkiintoisia kursseja. Joka syksy jätän ilmoittautumatta. Syynä on aina kuviteltu ajan puute, viitsiminen ja se että omat illat tuppaavat usein menemään tiiviisti töissä. 

Nyt kuitenkin löytyi yksi kurssi, joka sattuu sopivasti omiin aikatauluihin ja viitsimispuolikin osui kohdilleen. Motivaatiota antoi myös puoliso, joka innosti ilmoittautumaan kurssille (jonka on itsekin aikoinaan suorittanut, kuten myös sitä seuraavat kurssit) ja lupasi vielä että kurssilla tarvittava materiaali löytyy omasta kirjahyllystä. Niinpä ilmoittauduin tänään saaristolaivurikurssille! 

Kyseessä on merenkulun peruskurssi, jossa (toivon mukaan) opin merimerkeistä ja -kartoista, jotain kompassin käytöstä ja reittisuunnittelusta sekä tietysti meriteiden säännöistä. Ehkäpä näistä on minulle jotain iloa kun ensi kesänä taas veneillään. 

Odotan jo innolla syyskuuta ja ensimmäistä maanantai-iltaa kun istun pulpetissa ja pääsen navigoimaan opin tielle. :) 

Muistoja lapsuudesta

Vaikka olen asunut jo n.14 vuotta omillani, löytyy lapsuuden kodista vielä iso kasa kaikenlaista tavaraa mikä ei ole muuttokuormiin mahtunut mukaan. Viimeisimmät aarteet löytyivät viime viikonloppuna vanhempieni luona kyläillessäni. Kasa karvaisia kavereita, joihin liittyy monenlaisia muistoja. Sen verran tärkeitä ovat olleet, ettei niitä ole pois annettu tai heitetty vieläkään. Nyt voisi ehkä olla jo aika... Muistathan eivät katoa, vaikka itse tavara ei enää omassa omistuksessa olisikaan. 

Erityisesti noihin nalleihin liittyy tarinoita, joita vieläkin muistellaan ja joiden muistan olleen itselleni erityisen tärkeitä. Tuo pieni vihreä oli minulle rakas, taisin sen kanssa joitain kyyneleitä lapsena tirauttaa. Nalle ostettiin minulle ollessani mukana matkassa kun veljeni kuskattiin armeijaan. Taisin olla kuuden tai seitsemän vanha. Ikävä oli kova jo ennen kuin veljeni astumisesta armeijan harmaisiin oli kulunut montakaan hetkeä ja kuulemani mukaan niin oli itku ja parkukin. Niinpä kotimatkalla minulle ostettiin R-kioskista nalle (joka tietenkin nimettiin veljeni mukaan) ikävää helpottamaan. 

Kolme isompaa nallukkaa ovat tarttuneet matkaan Tykkimäen huvipuistosta eri vuosina siellä huvitellessani. Kaikki ovat päävoittoja onnenpyörästä. Ensimmäisenä vuonna bongasin ihanan ruskean ison nallen ja halusin ehdottomasti kokeilla onneani, toiveena tietysti voittaa se ensimmäisellä pyöräytyksellä. Vanhempani yrittivät varmasti opettaa realismia, ja varjella suurelta pettymykseltä sanoen "ei se välttämättä osu kohdalle, mutta voit toki kokeilla jos vaikka onni osuisi kohdalle". Ja sehän osui! Niinpä nalle nimettiin onneksi. Kun seuraavana kesänä olimme matkalla Tykkimäelle kerroin toivovani että voittaisin toisenkin nallen (eri värisen vielä valitsisin niin olisi Onnille kaveri) minua taas varoiteltiin että "eihän se nyt kahta kertaa onnistu..". Vaan kuinka kävikään! Taas ensimmäisellä yrittämällä päävoitto. Otin nyt siis valkoisen nallen ja nimeäni sen Toivoksi. Arvaatteko jo miten kävi seuraavana vuonna? :) Uskoin jo ihan tosissani että lähden nalle kainalossa kotiin huvipuistoreissulta. Ja niin tosiaan tapahtui, tällä kertaa Uskon kanssa. Usko-nalle oli hiukan erinäköinen, punaisista vaatteissaan. Mutta eipä tuo haitannut. 

Tuosta ruusua pitelevästä puolusta en ole ihan varma, että onko se juuri se pupunen joka löytyi eräänä pääsiäisenä sänkyysi vierestä kun aamulla heräsin. Oli tai ei, mutta siitä tulee aina mieleen se aamiainen järkytys, kuin huomasin että olin herännyt liian aikaisin... Pääsiäispupu ei ollut ehtinyt karkuun, ja oli sitten jähmettynyt paikoilleen! 

Luulen että näiden karvaisten ystävien olisi jo aika jatkaa matkaansa. Ehkäpä ilahduttamaan tai lohduttamaan jotakuta lasta jossakin... Minun kohdallani ne ovat jo tehtävänsä tehneet, ja hyvin ovatkin siitä suoriutuneet! 

Hiki laiskan virkatessa

Kesän isompi projekti virkkauksen saralla on saatu vihdoin päätökseen. Alkukesästä tuli jostain päähäni virkata verhokappa tulevan keittiön ikkunaan. Joku järjen ääni päässäni onneksi kehotti pysymään realistisissa rajoissa ja tavoitteissa, joten päätin koko ikkunan verhon sijasta virkata salusiinin... Vai miksikähän näitä ikkunan alaosaan tulevia lärpäkkeitä sanotaan? Ohje löytyi internetin syövereistä, ja sitä oli oikein mukava virkata. Eikä ohjettakaan muutamien ensimmäisten kerrosten valmistuttua tarvinnut vilkuilla kun mallia saattoi katsoa jo tehdystä työstä. 

Ikkunaan saakka ei verho ole vielä päässyt, ja siinä piileekin pieni jännitysmomentti... Onkohan verho tarpeeksi leveä? Ikkunan leveys kun on vain arvioitu, joku laiskuus siinä kohtaa kai iskenyt etten ole saanut mittanauhaa koskaan esille kun olen ikkunan luona vieraillut (sijaitsee eri osoitteessa tuo ikkuna siis). Toivon että 120cm on riittävästi... Enempää en jaksanut. Iski laiskuus, tai oikeastaan motivaation puute. Luulen että tämän kokoinen työ on maksimi - yhtään suurempi, niin jäisi minulla kesken. (Ihan niinkuin aikoinaan lähes jokainen käsityötunnilla aloitettu työ.. Mistähän opettaja mullekin numeron aina keksi kun mitään valmista ei koskaan tullut)

Kun salusiini oli saanut kaikki tarvitsemansa silmukat tuli virkkaajalle kuitenkin jotenkin tyhjä olo. Mitäs sitten tekis? Jotain piti aloittaa, ja tällä kertaa jotain pientä ja nopeasti valmistuvaa. Löysinkin yhdestä taannoin ostamastani virkkauslehdestä kivan pikkuliinan ohjeen, ja ajattelin kokeilla tulisiko siitä mitään. Se oli lehdessä mielestäni aika hauskan mallinen, eikä virkattavaakaan ollut kuin 11 kerrosta! 

Yksi ilta siinä meni, ja tässä on tulos:

Pikkuisen liinan sisään mahtuu rutkasti pieniä virheitä, mutta koska ajattelin pitää sen itselläni, niin antiolla vaan! :) 

Liinasta tuli vähän pienempi kuin odotin, mutta kyllä sen päälle pieni kahvikuppi ja pullalautanen mahtuu. Pitäisiköhän tehdä oikein sarja ja käyttää kahvipöydässä... Toisaalta, jotain uutta kivaa olisi hauska kokeilla. Pysyisi se motivaatiokin paremmin yllä! :)

Kesälomareissulla

Näin kesäloman aikaan on mukava kierrellä Suomea - niin paljon nähtävää löytyy tästä meidän pienestä maasta! Viime viikkoon kuuluikin paljon kävelemistä sekä jonkun verran autoilua kun siirryttiin paikasta toiseen.

Tournee alkoi Turusta, josta teimme päiväreissut Raumalle ja Kustaviin. Hämeenlinnassa tuli myös käytyä pitkästä aikaa. Reissu oli kertakaikkisen rentouttava vaikka jalkani huusivatkin jo loppuviikosta hoosiannaa.

Raumalla oli visiittimme aikana käynnissä pitsiviikko. Ihan ei päiväreissun aikana selvinnyt, että miten se kaupungissa näkyy. Mutta nähtävää riitti, ja pari geokätköäkin tuli noukittua päivän aikana.

Kuvaan piti tietenkin saada edes yksi nyplääjä. On muuten ihmeellinen taito se. Miten lankoja näennäisen summittaisesti edestakas heittelemällä saakin niin hienoja luomuksia? Patsas kertoikin että: "Siins saa hikkoill ennengo siin leippäs ansaitte. Eik stää kaikk taulpääp pyst tekemänkkä." Varmasti totta joka sana, en epäile.

Seuraava päivä vietettiin aurinkoisessa Kustavissa. Volter Kilpi - viikko takanapäin, mutta meillä olikin mielessä enemmän lekottelu mökin rannassa ja keskittyminen olennaiseen.. lepoon, syömiseen ja yleiseen oleiluun. Toki hautuumaalla piti käydä kyseistä herraa tervehtimässä, kuuluuhan hän puoliskon sukuun.

Se, mikä minua jaksaa joka kesä Kustavissa hämmästyttää, on ihmispaljous paikallisessa marketissa. Toisaalta, eipä sen pitäisi olla mikään ihme, monilla on mökkiä ja kesäasuntoa siellä. Kaupassakäyntiin on asennoiduttava oikein ja valmistauduttava aina jonottamaan kassalle heti sisälle astuttua. Tavallaan kätevää kun voi jonottaessa koota ostoskopan tavarat kasaan ja kas, sitten oletkin jo kassalla!



Kustavista suuntasimme sitten Hämeenlinnaan. Edellisestä visiitistä olikin jo kulunut aikaa, suurinpiirtein 20 vuotta. Kaupunki on jäänyt kuitenkin hyvin mieleen lapsuudesta, erityisesti Aulangon alue. Mietin etukäteen, että miten mahtaa muistot ja todellisuus kohdata, mutta hienosti kohtasivat. Paikka on upea.

Reippailimme Aulangon hotellin tuntumasta Joutsenlammelle ja sieltä ylös näkötornille. Joutsenet olivat paikalla poikueneen ja nousu näkötornille yhtä tehokas jumppa kuin muistelinkin. Joutsenet antoivat meille vielä lisälenkin linnoittuen keskelle kulkutietä. Jotkut siitä joutsenten vieritse ajelivat pyörillä, mutta minulle on iskostunut niin hyvin mieleen käsky pysyä kaukana poikuetta hoivaavasta joutsenesta, että en ottanut välikohtauksen riskiä. Lisäksi ajattelen, että noita upeita luontokappaleita tulisi kunnioittaa.

Näkötornille päästiin, ja ehdittiinpä ennen tornin sulkeutumista ihailla hetki kauniita maisemia. Pienessä tuulenvireessä sai virkistäytyä ennen karhuluolaan laskeutumista.

Nuo karhut olivat myös jääneet jotenkin erityisesti lapsuudesta mieleen. Ehkäpä silloin mietin, mitä on tapahtunut kun ovat noin paikoilleen jähmettyneet. Nyt aikuisena ihmettelin enemmänkin portaiden määrää ja laskun jyrkkyyttä. Sekä sitä, mistä on aikoinaan rakennuttajalle tullut mieleen tällainen paikka luoda.

 Karhut saivat kuvan ottamisen jälkeen seurata hetken paikallaan pyörimistä ja kolojen tutkintaa. Pitihän se Aulangon reissullakin yksi kätkö etsiä... :)


Hämeenlinnan vierailulla ehdimme tutustua myös Parolan Panssarimuseoon, Sibeliuksen syntymäkotiin sekä Vanajanlinnan upeaan majoitukseen. Vanajanlinnassa olisi ehkä voinut viettää toisenkin yön (jos oma talous sen sallisi), mutta komeat  puitteet, pehmeät sängyt, suuri kylpyhuone ja erittäin maistuva aamiainen tuli kuitenkin koettua tuossa lyhyessäkin ajassa. Suosittelen kaikille!

Parolan panssarimuseo

Sibeliuksen syntymäkoti 

Vanajanlinnan etupiha

Eikä se kotiinpaluukaan ikävä ollut. Kotikaupungissa oli hyvässä käynnissä Meripäivät ja tokihan niihin piti osallistua. J. Karjalainen ja PMMP vetivät molemmat hienot keikat ja heidän sävelet soivat vieläkin mielessä. Tästä on hyvä jatkaa lomaa!

Veneretki

Tänään ei ehkä ollut se kaikkein hienoin sää lähteä pyörähtämään omalla veneellä katsomassa merta. 

Vaikka pilviä (vähän tummempiakin) näkyi taivaalla ja ilmakin oli lähes syksyisen kolea tänä kesäaamuna, ei silti satanut. Ja kun meidän venematka merelle tapahtuu joessa jossa tuulet eivät niin haittaa, päätimme lähteä vähän "putsaamaan perävetolaitetta" ja kurkistelemaan, miltä se sää siellä merellä mahtaisi näyttää.

Ja mukavaahan se oli! Aurinko pilkisteli aina välillä pilvien takaa, eikä joen avauduttua merelle päin aallokkokaan ollut mikään mahdoton. Vain vähän pärskytti... Vaan kun muutama aalto yltyi suuremmaksi ja sai veneen lievästi ponnahtamaan, minä arkajalkana hennosti kysäisin, että "eiköhän käännytä keihässalmesta takaisin, ettei välilevyt pullistu entisestään". 

Ihan kivasti sai haukata raikasta meri-ilmaa jo tällä pienelläkin matkalla. Ja mikä parasta, joki tarjoaa aina elämyksiä. Vaikka sitä samaa pätkää on jo ihan lapsesta asti saanut kulkea. Merelle päin mennessä kohtasimme ensin joukon turisteja ihastelemassa Strukan sulkua. Saimme siinä sitten väkisinkin antaa heille pienen näytöksen siitä, miten tuo sulkulaite toimii (meillä oli suorituspaineita, eikä ehkä ihan nappiin mennyt suoritus, mutta näytti kelpaavan ja alas päästiin), taidettiin päätyä erään saksalaisen pariskunnan valokuva-albumii, kovin innokkaasti siellä kamera räpsyi. 

Minä sen sijaan räpsyttelin kameraani, kun huomastin jokivarressa lampaita. Kovin olivat suloisia ja niin yllättävässä paikassa. Luulin että siinä oli vain kaislikkoa, eikä nurmea lainkaan...

Ja takaisin tullessa kohtasimme joella taas jo melkein hyvänpäivän tutuksi tulleen haikaran. Se asustelee kaverinsa kanssa eräässä saaressa tässä kyseisessä kymijoen haarassa. Yleensä häneen törmää alempana joella, mutta tänään hän odottelikin meitä meidän laiturimme tuntumassa.. halusi ilmeisesti tulla katsomaan, että mihin meillä aina on matka! Kuvaa en kyseisestä kaverista ehtinyt napata. Sen verran on ujo yksilö.

Täällä taas!

Tuli pidettyä pakollinen blogitustauko. Kannettava tietokoneeni antoi minulle koko loppukevään ja alkukesän mittaisen päänvaivan - sekä samalla läppäriloman. Se oli jo pidemmän aikaa yrittänyt kertoa minulle, että "nyt väsyttää, anna lomaa", hurisemalla ja surisemalla aina kun kone oli päällä pidempään kuin 5min kerrallaan. Pari reissua läppäriklinikalle (Karhulan tietokonehuolto) viimein auttoi ja nyt on taas tuttu läppäri aamukahviseurana.

Ja aivan kuten läppärikin, niin toki myös silloin tällöin kaipaa kanttorikin lomaa. Se alkoi juuri maanantaina, pikkuhiljaa alkaa omatkin hurinat ja surinat vaimeta. Pian sitä taas humistaan hiljaa ja rauhallisesti, hektisen ja pätkivän surraamisen sijaan.

Loma ei taida juurikaan sisältää rannalla loikoilua tai riippumatossa makoilua, vaikka riippumatto olisikin ihana kapistus laittaa tuonne pihalle. Sen sijaan loma koostuu rentouttavasta remontoinnista, siivoilusta ja järjestelystä. Turun reissusta, kaverien ja tuttujen näkemisestä ja toivottavasti parista hyvästä konsertista/keikasta. Sekä tietysti veneilystä ja merellä olosta. Viimeisin aktiviteeteistä taitaa olla se, mikä kanttorin sielua eniten virkistää!

Virkkuukärpäsen puraisu

Joitain viikkoja sitten se puraisi, virkkuukärpänen nimittäin. Oireet jatkuvat vieläkin - pakonomainen tarve tarttua koukkuun ja väkertää liinaa - ihan ilman syytä!

Käsityöt ovat mukavaa ajanvietettä ja käden jäljen näkee heti. Pitsiliinoja en ole koskaan aiemmin tehnyt, mutta muistelen aina lapsena ja nuorena ihailleeni isoäitini käsityötaitoja. Nyt kun mummu ei enää jaksa urakoida niinkuin ennen näiden käsitöiden parissa, ajattelin että on minun vuoroni. (Jostainhan ne sukat, lapaset ja liinat on saatava..)



Tärkkäys meinasi tuottaa pientä päänvaivaa - ilman sitä liinat näyttävät enemmänkin epämuodostuneilta mytyiltä, eikä kaupoissa myydä enää tärkkiä.
Mutta mummulta tuli apu tähän(kin) ongelmaan! Rasvaton maito. Liina kastellaan siinä ja pingotetaan nuppineulojen avulla johonkin sopivaan alustaan. Eikä se tosiaan edes haise, vaikka niin voisi kuvitella. Johtunee siitä, että maidossa se rasva on se, mikä haisee... joten siksi käytettävä ehdottomasti rasvatonta.


Minut yllätti työhön ryhtyessäni, kuinka helppoa lopulta näiden liinojen tekeminen on. Ei tarvitse osata kuin muutama silmukka (pari erilaista pylvästä ja niiden lyhenteet) ja niitä ohjeiden mukaan sitten pistetään peräkkäin. Jotkut ohjeet on selostettu sanallisesti, ja joissain taas kuvan avulla. Itse pidän enemmän kuvallisesta ohjeesta - ne on helpompi hahmottaa yhdellä silmäyksellä.


Tässä esimerkkinä yksi ohje (Suuri Käsityölehti - lokakuu 2001)

Työn alla tämä liina, mutta voiton puolella jo ollaan. Keltaisella langalla jos olisi keksinyt työn aloittaa, niin pian olisi iloinen pääsiäisliina valmis!

Virkkailemisiin!

Selän takana

Taitaa olla niin, että ihmisolennoille on aika tyypillistä käyttäytymistä kaikenlainen selän takana puhuminen. Helppo on heittää lausahdus - "sulle vaan sanon että sekin on sellanen.." tai "et usko mitä tuo N.N. teki eilen". Juoruamiseksikin sitä kai voi kutsua monessa tapauksessa.

Ihmiset puhuvat ihmisistä. Mutta valitettavan usein eivät suoraan sille ihmiselle kenestä puhuvat. Saatetaan kummastella jonkun ihmisen toimintatapoja omalle kaverille, muttei koskaan puhuta suoraan tuolle ihmiselle kenestä toisten kanssa puhutaan. Useimmiten tämä selän takana puhuminen on negatiivissävytteistä, valitettavasti.

Aika helposti siihen sortuu itsekin. Jonkun ihmisen toiminta harmistuttaa, on helppo tuttavalle tai läheiselle purkaa omaa oloaan. Siinä tulee sitten samalla levittäneeksi omia, ehkä ei niin todellisiakaan, asenteita eteenpäin. Luodaan ihmisille ennakkoluuloja jostakusta, ihan vain omien kokemusten pohjalta, ennenkuin ollaan asiaa itse "kohdehenkilön" kanssa edes puhuttu läpi.

Hyvä nyrkkisääntö voisi olla, että sen minkä puhut toisesta ihmisestä jollekin, puhu se myös tälle ihmiselle itselleen. Toinen hyvä ohje, jonka facebookista bongasin on:  Jos aiot kertoa toisesta ihmisestä kolmannelle jotakin, käytä Triplafiltteriä: Totuus, Hyvyys, Tarpeellisuus. Onko kerrottavasi totta, tuoko se kerronnan kohteelle tai kuuntelijalle jotakin hyvää, onko tieto tarpeellista kuuntelijalle.

Minä ainakin toivon saavani suoraa palautetta - rehellistä, oikeudenmukaista, kehittävää, kasvattavaa. Kuinka sitä kukaan kehittyy, jos ei itse kuule niitä "huonojakin" asioita. Selän takana puhuminen on siinäkin suhteessa energian tuhlausta - se ei johda koskaan kehitykseen.

Hyvääkin palautetta saa antaa - ja pitääkin. Minusta tämä ainakin facebookissa leviävä juttu on varsin ihana idea. Tosin, miksi se pitää jättää sinne selän taakse? :)

Kehasenpa nyt - selän takana - en nimellä kuitenkaan näin internettimaailmassa

 - kyllä tyä tiiätte kestä miä puhun ;)

Minulla on mahtava työpari, jonka kanssa on helppo sopia asioista ja jakaa töitä. Hän on taitava muusikko ja omaa myös ihanan huumorintajun sekä suoraselkäisen tavan työskennellä. En voisi parempaa työparia toivoa!

Minulla on myös muita hienoja työkavereita, keiden kanssa saadaan yhdessä pitää mm. leirejä. Joukosta löytyy luovuutta, kohtaamisen taitoa, rentoa asennetta ja liikunnallisuutta, auttamisen halua ja yhteisvastuuta. Kaikkien kanssa on helppo työskennellä ja sopia asioista. Kun jokaisella on omat vahvutuensa ja vahvat persoonansa, ei työskentely ole koskaan tylsää! 

Minä tykkään teistä, ihanat työkaverini! :)

Enkelin töitä

kuva: Stefan Bremer

Ryhdy enkeliksi. Auta yksinäistä vanhusta.

Yhteisvastuun teemana on tänä vuonna yksinäiset vanhukset. Lue lisää Yhteisvastuun kampanjasta

Yhteisvastuu-kampanjat polkaistaan käyntiin helmikuun alussa. Teema on hyvä ja ajankohtainen, yksinäisiä vanhuksiahan meillä riittää, valitettavasti!

Se tarkoittaa toisaalta myös sitä, että tilaisuuksia auttaa, olla enkeli toiselle, on myös valtavasti. Veikkaan että jokaisen lähellä asuu joku yksinäinen vanhus.

Tuo yhteisvastuukampanjaan liittyvä kuva, jonka tuohon yläkulmaan liitin, pysäytti. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Se kertoo sen, että auttamiseen ei tarvita suuria tekoja, se kertoo sen että kuka tahansa voi olla enkeli. Siitä välittyy myös se kiitollisuus ja hyvä mieli, jota pienet teot saavat aikaan.

Ollaan enkeleitä!

Muistetaan niin omia kuin naapurinkin mummoja ja pappoja. :)

Tässä vielä lisää ajattelemisen aihetta: Vanhuus ei ole uhka, yksinäisyys on

Uuden alku

Jo vanha vuosi mennyt on, takana ovat jouluiset riennot, projektit ja tapahtumat. Yksi vuosi saatiin päätökseen. Nyt pitäisi heti aloittaa uutta.

Vuoden vaihtuessa sitä tuntee tietynlaista iloa ja tyytyväisyyttä kaikista niistä mukavista ja onnistuneista jutuista, joissa on saanut olla mukana työn puolesta ja vapaa-ajallakin. Joskus tuntuu siltä, että myös kanttori tarvitsisi hetken aikaa vuoden vaihteen jälkeen nollata itsensä, jotta olisi helpompi suunnata katseensa taas kohti tulevia projekteja ja haasteita.

Uusi vuosi yllätti jälleen kerran - se tulee aina niin nopeasti. Juuri kun joulu on ohi, huomaakin, että pitäisi olla jo suunnitelmat valmiina erilaisten musiikkiryhmien ja tapahtumien osalta. Sitä tuudittautuu loppuvuodesta hokemaan mantraa "se on sitten vasta ensi vuonna, hyvin on aikaa miettiä ja toteuttaa". Vaan se ensi vuosi onkin jo nyt! Ja kaikki on vielä auki ja kesken. Toisaalta, sehän tässä uuden vuoden alussa on myös se taika. Saa aloittaa kaiken taas alusta.

Ilolla silti katson kohti tulevaa. On mukava päästä taas kokoontumaan kuorojen kanssa, päästä suunnittelemaan yhteisiä tapahtumia ja ideoida uusia juttuja joita tänä vuonna toteuttaa. Tulevaisuus on täynnä uusia mahdollisuuksia, uusia kohtaamisia, uusia haasteita!

Ihminen tarvitsee uusia alkuja, on hienoa kun saa aloittaa aina uudestaan puhtaalta pöydältä. Onneksi näitä alkuja on meille tarjolla myös ihan joka päivä. :)

"Päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen aina saan. Mitä päivä tuokin tullessansa, Isä hoitaa lasta armollaan. Kädessään Hän joka päivä kantaa, tietää kaiken mitä tarvitsen, päivän kuormat, levon hetket antaa, murheen niinkuin ilon seesteisen."

Tämän virren (338) sanoin haluan aloittaa vuoteni. Siunattua vuotta 2013 kaikille!